Kaksi viikkoa ja kaksi päivää sitten minusta tuli pienen tytön äiti. Äitiys on vielä itselle monella tapaa mysteeri ja kaikki jää lähinnä hormonisumun alle. Vaikka äitiyden suhteen olen akutaipaleella, niin jotain tapahtui 8.1. klo: 6.53 kun sain tyttäreni ensimmäistä kertaa syliin. Mut täytti aivan sanoinkuvailemattoman suuri rakkaus. Se rakkaus antoi mulle luvan viettää vauvojen tarkkailuosastolla ensimmäisen yön vauvan kanssa vierihoidossa, vaikkei se normaalisti ole mahdollista. Se rakkaus auttaa mua nousemaan jokaiselle yösyötölle (paitsi silloin, kun isä tarjoutuu nousemaan 😉 ). Ja sen rakkauden ansiosta luulen, että pystyn siirtämään vuoria ja kääntämään maat ja taivaat, mikäli lapseni hyvinvointi sen vaatii. Se tunne on niin valtava, ettei siihen riitä mitkään sanat. Uskoakseni jokainen äiti tietää mistä puhun. Siinä hetkessä, kun sain pienen tyttäreni syliin tiesin, ettei paluuta entiseen tule olemaan enää koskaan, mutta se lakkasi haittaamasta. Koko raskauden ajan mua kalvoi pieni pelko siitä, että oma aika katoaa ja oma itsenäisyys katoaa ja pohdin jatkuvasti, mitä elämä tulee olemaan? Nyt se pelko on aika merkityksetön, koska nyt mulla on tärkeä tavotteellinen tehtävä, enkä kadu yhtään sitä, että musta tuli äiti.
Raskaus oli mielenkiintoista aikaa. Toisaalta nautin raskaudesta, mutta toisinaan jatkuvasti kasvava kroppa aiheutti itsetuntokriisin ja ahdistusta. Vaa-alla käyminen ahdisti lisää, koska paino vaan nousi (ei kovin nopeasti), mutta nousi kuitenkin. Jä käytin koon 37 kenkien sijaan koon 39 kenkiä. Käytin koon 52 toppatakkia, joka oli raskausajankin väljä, mutta ainakin maha mahtui siihen takkiin ja takki meni vielä kiinni. Raskausarpien muodostumista oli mielenkiintoista seurata, samoin kun kasvavaa mahaa. Mutta nesteturvotus oli hirveää ja heitin läppääkin, että mulla raskausmaha ulottui naamaan saakka. Toisinaan olin sitä mieltä, että raskauskilot jää ja musta tulee pysyvästi valtava… Vaikka mulla on ollut ylipainoa käytännössä aina, niin raskaus oli jostain syystä semmoinen itsetuntoa toisinaan repivä asia, vaikka muuten olen elänyt kilojeni kanssa ihan mukavasti.
Synnytyksen jälkeen katosi itsetunto-ongelmat kropan suhteen. Asiaa muutaman viikon tarkemmin pohdittuani ymmärsin, että nyt jos koskaan mun tulee rakastaa kroppaani ja kunnioittaa sitä. Tässä kohtaa joudun avaamaan ehkä, koska moni ahdistuu kropastaan nimenomaan synnytyksen jälkeen, kun kilot ei katoa tai maha roikkuu tai on raskausarpia tai mitä ikinä kenelläkin.
Miksi siis itsellä heräsi kunnioitus ja rakkaus omaa kroppaa kohtaan? Mieheltä tarvitaan YKSI siittiö hedelmöittämään naisen munasolu. Tämän jälkeen naisen kropassa tapahtuu kaikille biologian tunneilta tuttu tapahtumaketju: Hedelmöittynyt munasolu kiinnittyy kohtuun, tästä muodostuu alkio ja myöhemmin sikiö. Naisen kroppa muovaa ihmisen. Yhdeksän kuukauden ajan mun kroppa toimi myös toisen ihmisen kotina ja mun täytyi pitää itsestäni huolta, jotta sillä toisella on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä parhain mahdollisin edellytyksin. Yhdeksän kuukauden jälkeen siittiö-munasolu-kombo on valmis syntymään ja siinä sitä ihmetelläänkin vauvaa silmät suurina. Kropan työskentely ei kuitenkaan pääty siihen, vaan sen lisäksi se alkaa tuottamaan ruokaa tälle vastasyntyneelle olennolle. Kaiken edellämainitun lisäksi naisen kroppa pystyy myös synnytykseen. Synnytys on kova koitos, ehkä vastaa jopa maratonia, mutta sen jälkeen en ollut yhtään väsynyt vaan kaikki aistit oli valppaina. Ehkä mentiin pelkän vaiston varassa, mutta hereillä ja tajuissani mä joka tapauksessa olin. Kaiken muun lisäksi kropassa tosiaan käynnistyy vielä uskomaton hormoniryöppy, joka auttaa jaksamaan silloinkin, kun kuka muu tahansa kuukahtaisi niille sijoilleen univelasta.
Summasummarum: Ensin kroppa siis muovaa synnytysvalmiin vauvan, kestää synnytyksen, tuottaa vauvalle ruokaa ja auttaa äitiä selviytymään univelkaisena ja väsyneenä vauvan hoitamisesta. Tän kaiken jälkeen mulla herää hiljainen ja suuri kunnioitus omaa kroppaa kohtaan. Kahdessa viikossa paino on pudonnut paljon, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä enää. Raskausarvet koristaa mahaa edelleen, mutta olen niistä ylpeä. Ne on merkkinä siitä, mistä kroppani on selviytynyt. Mahaan ehkä jää ikuisiksi ajoiksi muistoksi pieni mystinen röllykkä, mutta sekin tosiaan kertoo siitä, että olen kantanut elämää sisälläni. Jälkeenpäin itsetuntokriisi tuntuu ehkä tyhmältä, mutta nyt arvostan itseäkin ihan eri tavalla ja näen ainakin tällä hetkellä vartaloni ihan eri valossa, kun koskaan aiemmin.
Voihan se olla, että aikanaan ulkonäkökriisi palaa, olenhan mä äitiydestä huolimatta edelleen nainen. 🙂
-M-