Reilu seitemän kuukautta savuttomuutta takana. Lähipiiristä on tullut varsin paljon kysymyksiä liittyen tupakoinnin lopettamiseen ja siihen, kuinka olen itse päässyt savuttomuudessani näin pitkälle. Lopettamisyrityksistä tämä on itselläni vasta toinen.
Ensimmäinen lopettamisyritys meni piloille, koska en ollut valmis lopettamaan tupakointia, eli luopumaan tavasta ja riippuvuudesta, joka oli hallinnut elämääni pitkään. Alitajuisesti etsin kokoajan syytä sytyttää tupakka ja se syy löytyikin sitten virkamiesruotsista. Tekosyy, mutta melko hyväksyttävä syy, ehkäpä. 😉
Toisella kerralla mä olin päättänyt lopettaa, lopettamispäätöksen jälkeen sain kuulla Allen Carrin kirjasta – Stumppaa tähän! Se oli hyvä kirja ja vahvisti lopettamispäätöstä ja auttoi ymmärtämään syitä sille, miksi tupakoinnin lopettaminen on niin vaikeaa. Mä vain päätin olla tarvitsematta tupakkaa (mutta nikotiinilaastareita tarvitsin ja pillereitä myös). Päättäminen ei omalla kohdalla riittänyt, vaan siihen tarvittiin hetkittäin melkoisen paljon selkärankaa ja halua olla polttamatta. Halua puhua itselleen järkeä ja kuunnella omaa järkipuhetta. Lisäksi mä toitotin julkisesti koko maailmalle, että nyt saa käryttely luvan loppua ja sen lisäksi tiedotan edelleen säännöllisesti ihmisille, että missä mennään. Ne on mun henkireikiä.
Toinen ja ehkä merkityksellisin pelastaja itselleni on ollut älypuhelimeen ladattava Quit Now! – sovellus, joka kysyy asennuksen jälkeen kuinka monta savuketta poltin vuorokaudessa, mitä tupakka-aski maksoi ja kuinka monta savuketta kyseisessä askissa oli. Lisäksi sovellus utelee vielä, että kuinka kauan tupakointiin menee aikaa kaikenkaikkiaan.
Mun tämän hetken lukemat ovat seuraavat:
Tupakoimattomat päivät: 214.
Polttamattomat savukkeet: 3222
Rahaa säästynyt: 728€
Aikaa säästynyt: 13päivää.
Kun mä näen niitä unia, joissa tupakoin, niin niissa unissa mun suurin huolenaiheeni on se, että joudun nollaamaan tuon laskurin, josta olen kovin ylpeä. Muistan, että ainakin yhdessä unessa ajattelin, että mikäli poltan vain puoli tupakkaa, niin sitähän ei lasketa, koska se ei ole kokonainen. Tämä kertoo siitä kuinka suuri riippuvuuden voima voikaan olla ja kuika paljon sitä alitajuisesti kamppailee mielitekojaan vastaan.
Lopetin tupakoinnin 29. tammikuuta 2015 klo: 20.00. Ilta meni mukavasti, koska olin tupakoinut kuitenkin koko päivän, joten ei ollut huolta huomisesta. Olin niitä tupakoitsijoita, jotka painuivat heti herättyään ensimmäisenä savukkeelle ja sinä ensimmäisenä aamuna en savuketta polttanutkaan ja kävelin tyynesti parvekkeen oven ohi suoraan kylppäriin ja muutoin tein aamurutiinit samalla tavalla, kun aina ennenkin. Sitten kävelin bussipysäkille ja havaitsin bussin olevan myöhässä. Teki ihan hirveästi mieli polttaa, sillä aina kun bussi, juna tai joku muu julkinen kulkuväline oli myöhässä, niin poltin. Tuolloin muistan hiemän ärtyneenä potkineeni loskaa bussipysäkin seinään. 😛
Menin töihin, olin levoton ja tuntui, että kroppa vapisi kauttaaltaan. Tuntui, että olisin ollut jonkun toisen ihmisen ruumiissa ja ajatellut jonkun muun ajatuksia. Minä se ihminen en voinut olla. Päivällä jouduin liikkumaan toiseen toimipisteeseen palaveriin ja palaverissa ajattelin, että kun sieltä pääsen niin ostan askin ihania savukkeita ja tupakoin oloni pois. Onneksi kohtalo puuttui peliin ja tupakoinnin lopettanut työkaveri passitti mut hakemaan apteekista nikotiinilaastareita niiden taskussa olleiden pillereiden kaveriksi. Mä oikeasti selvisin sen ensimmäisen päivän. Vantaan Jumbossa mä kyllä katsoin apteekkia vastapäätä olevaa r-kioskia ja mietin hetken, että ostanko savukkeita vai nikotiininkorvaustuotteita. Menin onneksi apteekkiin.
Ensimmäinen ja toinenkin viikko sujui usvassa ja uudessa oudossa maailmassa, jossa kaikki haisi todella kuvottavalle, jossa hapenottokyky parani päiväpäivältä, mutta jota vieroitusoireet hallitsivat. Mä kävelin kodissa kehää aina tupakantuskan iskiessä, mä soittelin tupakoinnin lopettaneille kavereille ja mä yritin vain kestää. Päivä päivältä oireet helpottivat ja en enää joka ikinen hetki ajatellut tupakkaa ja tupakointia, vaan aloin nauttia tauoista kahvihuoneessa ja sosiaalisesta kanssa käymisestä tupakoitsemattomien ihmisten kanssa.
Kolmannella viikolla kerroin ylpeästi töissä, että nyt olen ollut jo kauan polttamatta. Silloinen esimieheni sanoi, ettei ole huomannut minussa mitään poikkeavaa ja kehui, että mun tahto on rautaa. Kaikki kehut ja kannustukset on auttaneet pysymään savuttomana ja siksi pitää aina muistaa kehua niitä, jotka ovat olleet polttamatta lyhyen tai pitkänaikaa, sillä on uskomattoman suuri merkitys onnistumiseen.
Mutta… Tupakoinnin paheksuminen ja siitä motkottaminen ei auta ketään lopettamaan, vaan päätös lopettamisesta on jokaisen oma ja täysin henkilökohtainen. Tupakoitsija poltta enempi, kun sille motkottaa ja kun se tietää, että paheksut sitä, niin se ei sitä ainakaan lopeta. Nyky-yhteiskunnassa ollaan siinä pisteessä, että tupakoinnista on tehty todella paheksuttavaa, moraalitonta ja väärää, ei siihen enää kaipaa läheisten tuomiota. Kun itse tupakoin, niin häpesin sitä tapaa ja koko riippuvuutta, mutta en lopettanut paheksunnan vuoksi. Siitä paheksunnasta sai vain pahan mielen ja sitten pahaan mieleensä tupakoi vähän lisää. Jos joku haluaa tupakoida, niin antaa sen tupakoida siihen saakka, että tämä itse on valmis lopettamaan ja niitä ihmisiä on, jotka eivät koskaan tule olemaan siihen valmiita.
Mä päätin etten enää tarvitse tupakkaa ja päätin, etten enää halua polttaa ja olen ylpeä itsestäni, sillä se on yksi mun elämän suurimpia saavutuksia. Sen voisi melkein kirjoittaa ansioluetteloon meriitiksi. 🙂
-M-