Lähden kotoa seitsemältä, olen kotona viideltä. Teen ruoan, pyykkään, tyhjennän ja täytän astianpesukoneen, syön. Sohva houkuttaa kovasti, mutta on pakko siivota ja saada kämppä järjestykseen. Eikä tuossa normaaliarjessa niinkään ole mitään uutta. En edes tee mitään joululaatikoita tai muita jouluruokia, minä pääsen Jouluna valmiiseen pöytään.
Mutta tänään oli taas henkisesti raskas työpäivä, jouduin tekemisiin maailman pahuuden kanssa, enkä voi auttaa. Näin heti, ettei mitään ole enää tehtävissä omalla kohdallani ja asia siirtyi eteenpäin, mutta se näky ei ehkä koskaan katoa kokonaan silmistäni. Vastaavaa olen kokenyt työssäni aikaisemminkin, mutta on asioita, joihin ei totu.
Sitten koittaa paluu arkeen. Mies tulee hakemaan töistä. Käymme kaupassa, satanen uppoaa kauppaan nro 1. Siirrymme kauppaan nro 2 ostamaan kissan hiekkaa, köyhdymme 20€. Tämän jälkeen kauppaan numero kolme ostamaan pikkujoululahjoja lauantaita varten, köyhdyimme vajaan kympin. Kauppa nro 4. olikin sitten Prisma, josta ostimme kaiken, mitä ei kaupasta nro 1 saanut. Perustarpeiden lisäksi kaupasta tarttui mukaan kaulin, pipari-ja torttutaikinaa, piparimuotteja ja pipareiden koristelutarpeita. Sitten kotiin ja alkoi kuiva-ainekaappien järjestely. Mies siivosi tyttärensä huoneen. Minä vaihdoin myös kissojen hiekkalaatikon vihdoin uudesta vanhaan.
Ja jouluangsti johtuu ihan puhtaasti siitä, että ylimääräisellä ajalla on kyettävä tekemään normaalin lisäksi paljon muuta ja juoksenneltava ympäriinsä hoitelemassa asioita. Mä tosiaan pääsen vielä helpolla. Mun ei nimittäin tarvitse juosta ruuhkakaupoissa ostelemassa joululahjoja, kun olemme liki kaiken hommanneet netistä. Mun ei juurikaan tarvitse hakea/viedä sinne sun tänne lähjoja, sillä suuri osa lahjoista katoaa täältä sunnuntaihin mennessä. Oikeastaan en tiedä mitä valitan, siis muuta kuin jäätävää väsymystäni.
Mulla on uskomaton vuosi takana, uskomaton taistelu terveyden puolesta ja nyt se vuosi alkaa kostautumaan. Väsymys painaa, enkä tiedä koska se menee pois. Välillä on untettomuutta ja välillä uneliaisuutta, mutta se haittaa kuitenkin nukkumista. Nukun edelleen liian vähän. Taistelu jatkuu vielä terveyden puolesta ja se päättyy, kun koen itseni taas normaaliksi. Aikaa en tiedä, että milloin se on, mutta toivon sen ajan koittavan lähitulevaisuudessa.
Kyllä mä koen oikeudekseni olla väsynyt. En ehkä pyöritä isoa perhettä, enkä koe että sairauteni invalidisoisi minua juurikaan. Mutta maksan hintaa siitä, että olen jaksanut olla vahva, vahvana oleminen väsyttää. Mä en ehkä tee kovinkaan fyysistä työtä, mutta olen ollut töissä silloinkin, kun moni muu olisi jäänyt kotiin potemaan. Mä olen hypännyt leikkauspöydältä toiselle ja noussut aina jäloilleni. Mä olen noussut silloinkin, kun moni olisi jäänyt tuleen makaamaan.
Mä pidän itseäni jonkinnäköisenä oman elämäni sankarina ja koen ansaitsevani väsymykseni, ihan sama mitä muut miettii. 😉
-M-