Meikku muisti tiistaina mun olemassaolon ja sieltä soitettiin ja kerrottiin, että mulle on varattuna aika silmälääkärille torstaiksi. Tänään muistuttivat vielä kirjeellä, esitietolomakkeella ja tiedonsiirtoluvalla. Peruskamaa siis… Taas vanhasta tottumuksesta kirjoitin kaiken, mitä vaan jaksoin muistaa, että mitä toimenpiteitä, hoitoja ja lääkkeitä olen saanut ja mistä tulee mitäkin oireita. Ihan kun siellä ei olis jo pari kiloa paperia musta, joista asiat voi tarkastaa. Ei se iso vaiva ole niitä täyttää, mutta jotenkin on vähän turhaa vastailla kysymyksiin, että kuinka anestesialääkkeet muhun vaikuttaa, kun kerran ne saa muutamalla napinpainalluksella raportit koneelle auki. 😛
Elikkä viimeinen naamaoperaatio lähestyy ja sen operaation jälkeen mulla on taas naama. Toisaalta mä mietin, että leikkaavatkohan mua edes, kun tilanne on huomattavasti parempi, kun puolitoistavuotta sitten, jolloin olen viimeksi asioinut silmälääkärin kanssa. Mutta… Arvio on tehtävä ja samallahan mä saan tiedon, että onko mun silmälihaksissa vielä jotain aktiivisia Basedow-juttuja vai veteleekö ne siellä unia.
Mä en huomaa olevani mitenkään huolissani silmätilanteesta, sillä ulospäin mun silmät näyttää ihan normaaleilta. Tietty mä saan silmät näyttämään jättiläismäisiltä, kun avaan luomet auki. Voin siis edelleen viihdyttää ihmisiä avaamalla silmät niin isoiksi, kun ne vain saa. 😀 Tai mua se huvittaa, joitain se saattaa kuvottaa. Musta se on ihan kiva ominaisuus hyödynnettäväksi erilaisissa tilaisuuksissa. 😛
****
Tänään työkaveri kysyi multa, että minkälainen mä olin teininä. Ensimmäinen adjektiivi, jolla kuvasin itseäni oli: – Hirveä! Sitten mä aloin pohtia, että mikä mä silloin olin. Mä olin vähän kaikkea. Muuntautumiskykyinen kameleontti, jolla oli aina jotain porukkaa ympärillä. Eli aika sosiaalinen teini. Kotona mä olin hirveä, mutta kodin ulkopuolella ihan melkein ihminen. Me pelattiin roolipelejä, kuunneltiin raskasta rockia ja metallia, minä myös punkkia, pukeuduttiin mustaan, hengailtiin nuorisotilalla ja pelattiin matopeliä puhelimilla ja rikottiin toistemme ennätyksiä. Kai mä lopulta olin ihan normaali teini.
Ero sen ajan perinteiseen teinityttöön mussa taisi olla se, että vaikka kroppa oli nuoren naisen, niin mä käyttäydyin lähinnä, kun katujätkä. Ehkä sillä oli jotain tekemistä sen kanssa, että iso osa kavereista oli poikia. Muutama tyttö oli vakiporukassa ja ne oli mun luottokavereita, mutta poikien kanssa oli helpompaa ja yksinkertaisempaa hengailla. Meillä oli oma porukka, mulla oli oikeastaan montakin porukkaa, vaikka kaikki ne oli enemmän tai vähemmän samaa jengiä. 🙂
Mä olin semmonen teini, että kokeilin rajoja ja mulla oli toisinaan ongelmia auktoriteettien kanssa. Tähän voidaan vanhempien lisäksi lukea myös opettajat, terveydenhoitaja, kuraattori ja koulupsykologi ja mitä niitä siellä koululla pyöri ja jotka halus höpötellä aina välillä mukavia mun kanssa aina toisinaan. En mä koskaan pahoihin vaikeuksiin joutunut, mutta oppitunneilta poistamisia saattoi olla muutama ja jokunen käytöksellä ansaittu jälki-istunto. 😉
Välillä mä mietin niitä, jotka on vaan elänyt teini-ikänsä siinä putkessa, jossa revitään hyviä arvosanoja ja vedetään täysillä läpi vaan. Koskaan ei edes kolistella putkien reunoja ja vaan mennään ja toteutetaan unelmaa. Mä kyllä kolistelin putkia ja välillä roikuin pää alaspäin ja halusin vielä kurkata, että mitä sen putken ulkopuolella tapahtuu. Luontainen poistuma peruskoulusta olisi ollut lukioon ja kaikesta kolistelusta huolimatta mun keskiarvo olisi nippanappa ehkä riittänytkin kaupungin lukioon, mutta päätin kävellä amiksen ovista sisään ja aloittaa kokkiopiskelut. Vaikken mä enää kokin ammattia harjoita, niin mä en menettänyt siinä kolmessa vuodessa yhtään mitään, vaan siellä mulle valkeni, mitä mä haluan isona tehdä.
Nyt mä olen siellä, missä mä uskoin silloin nuorena haluavani olla isona. Mulla on ammatti, josta pidän, vakituinen työpaikka ja jos vähän saa keulia, niin oon ihan hyvä työssänikin. Työkokemusta on paljon ja tänään kuulin, että mun CV kelpaa muuhunkin, kuin vessapaperiksi ja kaappiin piilotettavaksi. 😛 Uralla mä oon kuitenkin alkumetreillä, kun ei työvuosia ole takana, kun noin 12. Mutta kesällä kolmekymmentä täyttävälle ihmiselle se on kaiketi ihan hyvä työmäärä. Mä oon alottanut urani lounas-kahvilasta, siirtynyt siitä anniskeluravintolan ihmeelliseen maailmaan. Sen jälkeen erityisnuorisotyöhön, sitten töihin 2. asteen oppilaitokseen ja nyt olen sitten nuorisotilan vastaava. Eli kaikkea sitä on ehtinyt. Ekassa duunipaikassa palkka oli noin 1200€/kk ja nykyään se on jo melkein kaksinkertainen siihen nähden (ei ihan). Palkkakehitystä siis on tapahtunut, vaikka olenkin aina matalapalkkaisilla aloilla työskennellyt. Mutta ennemmin ehkä pienemmällä palkalla tekee työtä, johon itsellä on antaa paljon ja joka antaa itselle yhtä paljon takaisin, kun hyväpalkkaisessa hommassa, joka ei tarjoa mulle mitään…
Elämä vie ja mä meen mukana!
-M-