… Tabu! Sitä se on! Mä en tässä tapauksessa tarkoita sitä, että ei voi jostain fyysisestä syystä saada lapsia, vaan sitä, ettei vaan koskaan tahdo lapsia. Sä olet nainen ja mitä lähemmäksi tulet kolmeakymmentä ikävuotta sitä enemmän sä olet tilivelvollinen ympärilläoleville ihmisille siitä, miksi sulla ei ole lapsia. Ja miten niin et halua lapsia, sillä kaikkienhan niitä on hankittava, koska lisääntyminen nyt vaan on se juttu.
Tasa-arvon maailmassa me on totuttu jo melko hyvin siihen, että homot on ihan ok ja ne saa olla julkisesti yhdessä, mennä pian naimisiin ja adoptoida lapsia. Monikulttuurisuus on hyväksytty ja kulttuurien sekoittuminenkin on hyväksyttyä, mutta entäpä jos oletkin vapaaehtoisesti lapseton? Entä jos oletkin päättänyt itsekkäästä tai vähemmän itsekkäästä syytä vain yksinkertaisesti olla tekemättä yhtäkään lasta maailmaan? Miksi se on tabu? Tiedän vapaaehtoisesti lapsettomia pariskuntia ja lapsettomuus on jokaisen oma asia, mutta satun tietämään, ettei sitä joka kulmassa tule huudeltua, että olet lapseton ja olet vapaaehtoisesti käynyt sterilisaatiossa heti kun laki on sen sinulle itsellesi mahdollistanut.
Muistan, kun mentiin naimisiin ja häämatkan jälkeen palasin töihin. Ensimmäinen kysymys: ”Mimmonen sormus? Näytä!” Seuraava kysymys: ”Koskas meinasitte muksun pyöräyttää?” Hämmentävää, ihan kun avioliitto tarkoittaisi sitä, että heti on pulla uunissa ja onnellisesti venataan esikoista. Mä vaiensin utelut tylysti toteamalla, että: ”Mut on pumpattu täyteen kortisonia, mun T-solut on tapettu, mulla ei oo kilpirauhasta ja lääkitystä säädetään ja sen lisäks oon saanut sädehoitoa 11 kertaa, eli jos nyt vaikka venaillaan ihan rauhassa, et oon kunnossa, etten saa mitään epämuodostuneita demoneja.”
Mun kaveripiirissä on paljon ihmisiä, jotka on hankkineet lapset melko nuorena ja mä oon sitten ollut se lastenvahti, joka on kaitsenut muksuja. Parikymppisenä ja porukan juniorina mä myös elin menevää elämää ja kohelsin kaikennäköistä. Mä elin opiskelijaelämää, kävin töissä ja olin vapaa, kuin taivaanlintu. Mä seikkailin missä milloinkin, reissasin maailmalla, pidin hauskaa ja koin eläväni täyttä elämää. Nyt mä vasta ehkä itsekin ymmärrän, että ehkä osa porukasta oli kateellinen mun elämälle ja tavalle, jolla mä sain sitä elää. ”Kyllä 25-vuotiaan pitää hankkia mies ja perhe ja asettua aloilleen.” Niin mulle sanottiin usein. Mä taas olin sitä mieltä, että pysähdyn, kun oikea tyyppi kävelee vastaan. En mä halua lisääntyä jonkun järkyttävän idiootin kanssa, vaan siksi, että mun täytyy lisääntyä. Herranjumala! Geenitkin on jollain keinolla turvattava! 😀
Kerran yksi miespuoleinen kaveri tuumasi mulle: ”Kyllä sun pitää hankkia lapsi ja asettua aloilles!” Johon minä sitten vastasin: ”Ai sun kanssas vai?” Tämän jälkeen tämä vasta naimisiin mennyt tuore isukki alkoi änkyttämään ja vaikeni.
Sitten on kuitenkin se kolikon kääntöpuoli, mihin törmää toisinaan työelämässä tai kavereiden kesken: ”Helppohan sun on, kun sulla ei oo lapsia.” Siinä on se ristiriita, että ensin samat tyypit vaahtoo, kuinka pitäisi tehdä lapsia ja myöhemmin saa sitten kommentin, että mulla on helppoa, kun niitä ei ole. Wät?
Lapsien hankkiminen on jokaisen oma asia, tai se jättääkö ne hankkimatta. Eikä kumpaakaan tarvitse joutua perustelemaan…
-M-