Tähän blogiin mä en ole vielä mussuttanutkaan omasta sairaudestani, joten se on hyvä nostaa esille tähän kärkeen, koska mä tulen siitä aina hetkittäin huomauttamaan sivulauseissa, joskus jopa enempikin.
Vuonna 2000 mun ollessa 14, mulla alkoi semmoinen oirekirjo, ettei paremmasta väliä. Hiukset tippui päästä, iho kuivui, paleli, tuli paniikkikohtauksia öisin ja muuta semmosta pientä mukavaa. Äiti varasi mulle lääkäriajan ja lääkäri epäili heti kilpirauhassairautta. Sitä ei ollut ja ramppasin seitsemän vuotta kilpirauhaskokeissa ja koskaan mitään ei löytynyt, enkä mä osannut kyseenalaistaa lääkäreiden ammattitaitoa. Ja jos kaikki kerran oli hyvin, niin eikai siinä sitten muuta, kun elämään omaa elämää. 🙂
Syksyllä 2010 alkoi mielialat heittelemään, nukuin kaiken ajan mitä en ollut töissä, kävelin seiniä pitkin aamuisin, kun huimasi helvetisti, ruokahalu katosi kokonaan, turposin kun ilmapallo, hiukset, hampaat ja ikenet meni todella huonoon kuntoon. Joulukuussa 2010 olin niin syvällä jossain, etten edes muista kyseisestä ajasta mitään. Oltiin viikko Prahassa isolla porukalla ja mulla on vain unenomaisia muistikuvia tuosta reissusta.
Tammikuun loppupuolella mulla oli kauan odotettu soittoaika lääkärille. Mulla oli uusi omalääkäri. Sitä ennen kaksi lääkäriä oli sanonut, että mun kilpirauhanen on ok. Omalääkäri soitti, kuunteli ja sanoi: ”Sulla on masennus, mutta otetaan ne kilpirauhaskokeet.” Mä olin aika kiukkuinen sen jälkeen! Ei kukaan, joka ei ole mua livenä nähnyt voi roiskia masennusdiagnooseja ympäriinsä.
Internetistä löysin vertaistukiryhmän, josta sain tietoa muilta kilpirauhassairailta ja mun oirekirjo oli, kun oppikirjasta. Joten kun tulokset mun kilpirauhasarvoista tuli, niin tiesin etten ole masentunut.
Vaikka oireet oli kuin oppikirjasta, niin Tyroksiini helpotti oloa vain hetkeksi. Annosnostot tehtiin kahden kuukauden välein. Ja olin tyytymätön hoitooni, koska multa mitattiin vääriä arvoja ja olo ei ikinä ollut hyvä. Tunnekuohut vaan jatku ja jatku.
Muttei oikeita arvoja siltikään mitattu, vaan tyroksiiniannosta nostettiin.
Viime keväänä mä etin legendan mukaan käsiini Suomen parhaan kilpirauhasasiantuntijan ja hakeuduin Hänen potilaakseen. Lääkäri totesi mulla olevan toksisuutta ja pienensi tyroksiiniannosta. Sen jälkeen halauduin uudelleen alkukesästä hänen puheilleen, koska en enää voinut oirekirjoni takia odotella syksyä. Ja niin mulla pienennettiin tyroksiiniannos neljännekseen ja aloitettiin liothyroniini rinnalla, koska tyroksiini ei lääkärin diagnoosin mukaan toimikaan mulla yksinään.
Nyt eletään kesää 2012 ja voin sanoa, että vihdoin musta tuntuu siltä, että mä elän liki oireentonta elämää. Kontrolleja tulee olemaan edessä, lääkityksen säätöä ja kaikkea. Mutta yhtä kaikki vihdoinkin ollaan menossa lääkityksen kanssa oikeaan suuntaan.
Ja kiitos vaan niille kolmelle lääkärille, jotka hoiti mua tk:ssa. Vanhojen labra-arvojen kanssa hakeuduin endokrinologille ja diagnoosi oli niiden pohjalta selvä: – Synnynnäinen kilpirauhasen vajaatoiminta. Kiva! Tätä mä olen aina halunnut. Ja kilpirauhasen tulehdusarvot oli vaan kolminkertaiset suhteessa viiterajan ylimpään lukemaan, että kiitosta vaan!
Toisinaan ja aika useinkin mä törmään ihmisiin, jotka on kateellisia siitä, että jollain on sairaus! Siis mitä?! Mä ja mun kilpirauhanen ei olla saatu mitään spesiaalikohtelua koskaan, päinvastoin. Tää sairaus ja sen kanssa elämisen vaikeus vei multa paljon enempi, kun kukaan pystyy kuvittelemaan. Sain mä tietysti jotain tilalle. Mutta ei se paljoa naurata, kun terveys menee alle 25-vuotiaana lopullisesti ja peruuttamattomasti ja hyvinvointi tulee purkista.
Mä ainakin voin ihan rehellisesti kertoa, että sain lääkepurkeille itkupotkuraivarin totuuden iskeydyttyä tajuntaan: – Mä en enää koskan tule olemaan terve, jos en syö lääkkeitä loppuelämääni. Ja niin mä huusin raivosin ja paiskoin niitä purkkeja.
Mut nyt menee hyvin. 🙂
-M-