Helsinginsanomien kulttuurisivuilla 28.8.2015 oli juttu Ismo Alangosta. Juttu on luettavissa TÄSTÄ Eniten mun huomio kiinnittyi tässä jutussa ehkä siihen keskeisimpään osaan, mitä itsekin olen usein tullut pohtineeksi:
Postmoderni ironia olisi onnistuessaankin vaikea tyylilaji.
”Sitä yritin, mutta en ollut tarpeeksi hyvä, joten sitä ei voinut tajuta. Uudella levyllä laulan: Olen hölmö pelle / aivokääpiö / kusipää mulkku ja idiootti / tarkoitan hyvää / mutta tuhoan kaiken / tyhmyyksissäni. Sen voi ottaa henkilökohtaisena tunnustuksena, mutta se sopii myös poliittiseen tilanteeseen.”
Alangon mukaan kaikki kuvittelevat tekevänsä hyvää ”uskonnollaan tai aatteellaan”.
”Vaikka saavat toisen näkökulmasta pahaa aikaan.”
Tajutaanko postmodernia ironiaa nykyään edes silloin, kun pyrkimys onnistuu? Kaikkien Jacques Derridan ja Jean Baudrillardin teorioiden jälkeen nyt uskotaan kielen eksaktiuteen. Postmodernismiin kuului kielen epäeksaktin monimerkityksellisyyden tekeminen näkyväksi sekä leikillisyys, jolla yritettiin myös purkaa hierarkioita. Alankokin on tätä harrastanut.”1980-luvulla ihmiset olivat paljon avoimempia ymmärtämään tekstien kaksoismerkityksiä, intertekstuaalisuutta, ironiaa ja satiiria. Sellainen kuullun ymmärtäminen on nykyään tosi huonoissa kantimissa.”
Mulle on suotu jonkunnäköinen kirjoittamisen lahja, mutta myöskin lahja ymmärtää sanojen ja lyriikoiden syvemmät merkitykset. Pohdin usein, että miten lyriikat (esimerkiksi Alangon) puhuttelee minua itseäni, mutta se ei riitä, haluan tietää miten ne puhuttelevat mahdollisesti jotain ystävääni tai itse artistia. Mä voin käsittää tietyt lyriikat tietyllä tavalla, mutta miten joku muu ihminen sen käsittää ja mitä itse kirjoittaja haluaa lyriikoillaan kertoa. Joskus, melko harvoin kuitenkin sanoitukset jäävät ymmärtämättä, mutta itse henkilökohtaisesti mä pidän varsin paljon siitä, kuinka Ismo Alanko puhuttelee lyriikoillaan ja musiikillaan kuulijakuntaansa. Se ei ole yksiselitteistä, mutta jokainen, joka kykenee herkistymään sen verran, että keskittyy ajattelemaan laulujen sanoja niin saa sovitettua ne jollain tavalla johonkin tilanteeseen elämässä yhteiskunnallisella tai henkilökohtaisella tasolla.
Kirjoittajana mä ilmaisen itseäni eritavalla, kuin miten ilmaisen itseäni verbaalilla ja non-verbaalilla tavalla. Kirjoittaessa täytyy aina muistaa yrittää ajatella lukijaa ja sitä, että jokaista mun tekstiä saattaa joku lukea ensimmäistä kertaa. Nettiin kerran kirjoitettu saattaa löytyä netistä aina, joten sekin on otettava huomioon, että mitä tänne todellisuudessa rustaa. Mä voin sanoa kirjoittaessa paljon, mutta voin ilmaista asiani niin, ettei kukaan tajua asiaa mitä mä kirjoitan. Mutta miksi iankaikkisessa mä tekisin niin? Kuitenkin tän julkisen kirjoittelun ajatuksena on se, että lukijat ymmärtää, mitä mä tahdon sanoa. Mikään ei ota niin paljoa aivoon, kun niin moniselitteisesti kirjoitettu teksti, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä! Ja sitten kun joku tulee kysymään, että mitäs mä mahdan houreillani tarkoittaa, niin sitten vastaan sillä moniselitteisellä lässytyksellä jotain mystistä, jotta pakka menee entistä enemmän sekaisin. Kirjoittajana pyrin siis olemaan suoraviivainen, mutta keskustelukumppanina mä olen sille päälle sattuessani täysin mahdoton ja sen vuoksi moni on kuvitellut päänsä vasaraksi ja hakannut päätään naulaan.
Mun huumorintaju on nykypäivän mittakaavassa melko kieroonkasvanut. Se pitää sisällään satiiria, ironiaa, sarkasmia ja koko mun huumorintaju on melkoisen musta. Mä siis olen melkoisen usein sosiaalisissa tilanteissa ongelmissa, kun letkautan jotain sarkastista ja sitten se mun sarkasmi otetaan tosissaan ja sitten saakin selitellä, että miten asiat oikeasti on. Ihmiset on ehkä tyhmentyneet vuorovaikutustaidoiltaan tai ehkä kuunteleminen ja kuullunymmärtäminen on lakanneet olemasta. Enää ei jakseta keskittyä siihen, mitä toinen sanoo vaan samalla tehdään kaikkea muutakin, vaikka näpelletään puhelinta.
Meillä oli aikanaan kaveriporukka, jossa huumori oli luokattoman huonoa, mutta melkoisen nokkelaa, kekseliästä ja piikikästä. Tässä porukassa myös väiteltiin paljon asioista ja päädyttiin yksissä tuumin toteamaan, että faktat pilaa aina hyvän väittelyn. 😉 Tässä esimerkki taas omansalaisesta sarkasmista taikka satiirista joka harvalle aukeaa. 😀 Tässä porukassa keskustelu ja väittely oli miellyttävää, kehittävää ja opettavaista, mutta se johtui siitä, että kaikilla oli samankaltainen huumorintaju ja me kuitenkin kunnioitettiin toinen toisiamme.
Siinä, missä moni pyrkii käyttämään aina samoja kuvaavia termejä, mä yritän aina oppia uudenlaisia tapoja ja sanoja ilmaista itseäni, aikaa tai paikkaa. Monet kirjoittajat ovat jääneet siihen samaan sudenkuoppaan ja tekevät asioita samalla tavalla. Kehitystä ei kuitenkaan tapahdu, jos ei ole valmis muuttamaan tyyliä ja kirjoittamaan omalla persoonallaan. Semmoista persoonatonta, kuivaa ja muka faktiivista läpäläpää saa lukea kaikenmaailman tutkimuksista ja muista ”virallisista” artikkeleista, mutta siihen se jää, ei kukaan jaksa lukea sellaista tekstiä pidemmän päälle. Semmoinen on itsestäkin melkoisen rasittavaa. Itsekin liikun tutkimuskirjallisuuden verkossa, kun etana tervassa. Mä en edes itse aina täysin ymmärrä mistä kirjoitan esseetä, mutta kunhan nyt jotain saa kasaan. Mä usein haastavien tekstien edessä mietin, että mitä tunteita se herättää minussa itsessäni, samalla kun alitajuisesti mietin, että miten iankaikkisessa se kyseisen tekstin kirjoittaja on saanut asiansa sanottua ja kuin monta kertaa hän itse on mahtanut nukahtaa omaa tekstiä kirjoittaessa ja korjatessa. Siksi kai uusia tutkimuksia ilmestyy niin vähän, kun kukaan ei jaksa lukea aikaisemmin kirjoitettua. 😉
Sitten kun omaa laajan sanavaraston ja tykkää kummallisesti kuvailla asioita, niin joko ihmiset alkaa nauramaan (mikä on yleensä tarkoitus) tai sitten ne tuijottaa silmät pyöreinä ja haavi auki, kun ne ei tajua mitä mä niille sanoin. Tietysti on tilanteita, jolloin mä nautin, kun ihmiset jää haukkomaan henkeään ja miettimään, että mikä niihin todella iski. 😉
Aikanaan töissä kävi nimittäin siten, että minua huomattavasti iäkkäämpi, hieman ärsyttävähkö ja ylimielisen oloinen mieshenkilö tokaisi minulle: ”Kuulehan tyttö, sähän voisit nuoremmaksesi kipäistä kysäisemään, että miten tälle päivälle on noi muonitukset hoidettul.” Mä katsoin tovin sitä mieshenkilöä ja katsoin häntä suoraan silmiin ja totesin pirteällä tyttömäisellä äänellä, että: ”Mulle on äiti kyllä opettanut, että vanhat pitää ensin käyttää loppuun.” Tämä mieshenkilö alkoi haukkomaan henkeään, eikä hetkeen tiennyt mitä sanoa ja sinä aikana olin ehtinyt jo kääntää selkäni hänelle ja kävelemään monta askelta poispäin, ennen kuin perääni huudettiin: ”Miten sä sitten aattelit mua käyttää?” Vastasin vain vilkuttamalla, sillä mä olin voittanut sen sanailun. 😀
Mutta kuullun- ja luetunymmärtäminen on nykyään heikoissa kantimissa, eikä enää jakseta vaivautua miettimään sanomia. Ehkä se on sitä, kun on totuttu saamaan kaikki valmiina ja selkokielellä, mieluiten kuvien kanssa. Sen lisäksi, että kielellinen ilmaisu köyhtyy, koyhtyy myös mielikuvitus ja mielikuva-ajattelu. Nämä ovat niitä asioita, joista itse tahdon pitää kiinni henkeen ja vereen. 🙂
-M-