Perjantainen mielenilmaus lähestyy kovaa vauhtia ja keskustelu somessa ja lehdissä sen kun kasvaa ja muuttuu aggressiivisemmaksi. Yrittäjät vs työntekijät, työttömät vs työntekijät, työttömät vs yrittäjät… Kaikki sulassa sovussa kaikkia vastaan ja mielipiteitä vaihdellaan kiivaasti. Henkilökohtaisesti itse olen jo päässyt siihen pisteeseen, etten tiedä enää mitä ajatella.
Tein ratkaisun: – Menen perjantaina töihin sovitusti, mulla on kuitenkin voimassaoleva työsopimus. En mene mielenilmaukseen Helsinkiin, koska sinne pääseminen autottomalle pk-seudun asukkaalle on tehty hieman hankalaksi. En puolla hallituksen leikkausehdotuksia, mutten myöskään näe mitään syytä sille, miksi Suomi täytyy pysäyttää ja pistää kaikki sekaisin. Toisaalta ymmärrän tämän, mutta mä ymmärrän myös asian niiden näkökulmasta, joilla ei ole varaa valita, eikä valittaa. Jonkun autottoman pienituloisen ihmisen saattaa täytyä päästä lääkäriin, jonkun lapsen täytyisi päästä puheterapiaan ja mitä kaikkea nyt tässä voikaan olla. Joku sairas tarvitsee akuuttia päivystyshoitoa ja jollakin on pitkä työmatka ja ei ole varaa palkattomaan työpäivään, muttei välttämättä pääse töihin. Jos katsotaan asiaa vinksahtaneesta näkökulmasta, niin yhden päivän ajan niiden elämästä tehdään vieläkin vaikeampaa, joiden puolesta mieltä ilmaistaan… Mitähän tässä oikeasti pitäisi ajatella, vai pitäisikö ajatella mitään? Mä aattelin, etten ota kantaa enää liiemmin mihinkään suuntaan, mutta sallin jokaiselle sen, että toimii niin kuin parhaaksi näkee ja itse yritän mukautua tilanteeseen. Se, etten ota kantaa ei tarkoita, ettenkö välittäisi ja kokisi asiaa tärkeäksi.
Enkä mä koe olevani kenenkään yläpuolella. Meidän perheen talouteen leikkurit iskisi kovaa ja söisi paljon tuloja. Mutta mä teen töitä ihmisten kanssa ja olen humanisti. Voinko mä jättää ihmiset pulaan juuri sinä päivänä, kun ne ehkä kipeimmin tarvitsee apua tai käytännön vinkkejä? Mutta en tuomitse niitä kollegojani, jotka osallistuvat mielenilmaukseen. Mielestäni jokaisella, ihan jokaisella on oikeus toimia tässä asiassa omien moraali- ja arvokäsitysten pohjalla. Tärkeintä on se, että toimii parkaaksi katsomallaan tavalla ja uskoo omaan asiaansa.
Olen sanonut monesti, että arvomaailmani suuntautuu vasemmalle ja se pitää paikkansa. Mutta kaikkea en allekirjoita myöskään vasemmalle suuntautuneessa ajattelussa, mä uskon myös vahvasti yksilön vapauteen päättää omista asioistaan ja vaikuttaa oman elämänsä sisältöön. Ei ihmisiä pitäisi voida ohjata mikään ulkoa päin saneltu toimintamalli, vaan jokaisen pitäisi saada rauhassa muodostaa oma henkilökohtainen käsitys. Keskusteluissa mua eniten ärsyttää se, että ihmiset hokee väittelyissä joltain toiselta lainattua mantraa ja ne hokee sitä niin kauan, että uskovat siihen. Tietysti se on hienoa, mutta vaikka mullakin on vahvoja mielipiteitä ja oon usein oikeassa, niin mä välillä kyseenalaistan omat mielipiteeni ja pysähdyn miettimään, että onko ne mun omia? Olenko mä oikeasti samaa mieltä vai onko mielipiteessä jotain eroja mahdollisesti. Voinko mä allekirjoittaa ja hyväksyä aivan kaiken, mikä liittyy asiaan vai olenko mä sittenkin jossain kohdassa eri mieltä…?!
Periaatteessa mä siis olen oman elämäni anarkisti. Mä olen valinnut alan, joka on vastoin nykyisenlaista menestyskäsitettä, mä en tienaa todellakaan palkkatyöstäni suuria summia. Menestyksekkään bisneksen sijaan mä olen valinnut ihmisten auttamisen ja ihmisten tukemisen, en mitään ammattia, jolla voisi keulia hienoissa pirskeissä, mun työ ei ole ilotulistusta, hienoja ilmaisia lounaita tai mä en pukeudu työssäni jakkupukuun ja näytä tärkeältä. Mä en edes haaveile sellaisesta. Tietysti mä haluan urallani mahdollisimman korkealle, mutta tällä alalla korkeuksissakaan ei kieritä seteleissä, ei edes kolikoissa. Mä haluaisin isona olla johtaja, mutta hyvä sellainen. Sellainen johtaja, joka johtaa omalla esimerkillään ja keskittyy asiajohtamisen sijaan ihmisten johtamiseen. Pyrkii toimillaan edistämään ihmisten hyvinvointia ja jaksamista.
Mun ajatusmaailma on vahvasti vasemmalla, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin vasemmistolainen, viher-vasemmistolainen, demari tai vihreä. 😀 Mä en myöskään ole porvari, keskustalainen, perussuomalainen, en kristillinen, ruotsinkielinen, enkä mitään muutakaan. 😀 Toisaalta mä olen kaikkea, mutta enimmäkeen mä olen seilaaja, joka tekee toisinaan intuitiolla päätöksiä ja toisinaan taas loogisia päätöksiä. Mä olen ihminen, jonka ei tarvitse seisoa tietyn ennaltamäärätyn asian takana, vieressä tai edessä. Mä olen ihminen ja saan muuttaa mieltäni ei mun tarvitse puoltaa niitä asioita, jotka on ristiriidassa omien näkemyksien kanssa. Joskus oikeaksi katsomansa asiat muuttuu vääriksi itsensä näkökulmasta ja sekin on sallittua, eikä muuta ihmistä huonommaksi.
Tämmöistä mä tänään pohdin. 🙂
-M-