Koulut on alkaneet ja koulun alku tuo mukanaan koulukiusaamisen ja siihen liittyvän keskustelun ja uutisoinnin. Tänä vuonna on onnituttu ainakin havahduttamaan monia ihmisiä siihen, ettei kiusaamiseen puuttuminen ole pelkästään tiettyjen henkilöiden tehtävä, vaan kaikkien meidän yhteinen tehtävä. Koulukiusaaminen on asia, josta ei välttämättä koskaan kokonaan päästä eroon, mutta keinoja siihen puuttumiseen alkaa onneksi olemaan jo aika paljon.
Kiusaamiseen puuttuminen vaatii yhtenäistä halua kaikilta, ei vain yhdeltä. aikuisten, lasten ja kaikkien muidenkin olisi syytä pyrkiä reagoimaan ja lapset opettaa puolustamaan pienempiään ja heikompiaan.
Kiusaamisen havaitseminen on todella vaikeaa, koska sitä ei koskaan tiedä, minkä kukakin kokee kiusaamisena. Fyysinen väkivalta tapahtuu aika usein paikoissa, jonne aikuisen silmä ei näe. Vaikapa koulumatkoille tai vapaa-aikaan tai vaikapa harrastuksiin. Kiusaaminen on epidemia, jota ei saada pysäytettyä, kuin keinoilla joihin valta osa ihmisistä on valmiita puuttumaan.
Kiusaaminen ei rajoitu vain kouluun. sitä tapahtuu sosiaalisessa mediassa hyvinkin paljon. Kuvien haukkumista, statuspäivitysten ja kommenttien dissaamista, ilkeiden videoiden tekemistä. Enää kiusaaminen ei ole yhden luokan sisäinen asia, se saattaa olla koko maailman asia. Ja mitä enempi ihmisiä on näkemässä näitä tapauksia, niin se suuri joukko sulkee myös silmänsä kaikelta tältä. Onko se oikein? – No ei ole!
Kiusaaminen ei luonnollisestikaan rajoitu vain peruskouluihin, toisen asteen opintoihin tai korkeakouluihin. Kiusaamista tapahtuu myös työpaikoilla ja siellä se vasta vaikeaksi meneekin, kun aikuisten lähtökohtaisesti osataan olevan aikuisia. Näinhän asia ei luonnollisestikaan ole, vaan aikuiset saattaa olla tässä asiassa pahempia kuin lapset.
Siirrytäänpä minun tämänhetkiseen elämääni, otetaan ihan katsaus…
”On maanantaiaamu, odotan bussipysäkillä bussia ja kun bussi kulman takaa ilmestyy heilautan kättäni ja bussi pysähtyy kohdalle ottaakseen minut kyytiin. Toivotan hyvät huomenet bussikuskille ja bussikuski tuijottaa minua, kuin ilmestyskirjan petoa. Hymyilen kuskille ja lähden kävelemään kohti bussin perää. Keskellä bussia otan Metro-lehden ja jatkan kävelyäni. Joka ikinen ihminen jonka ohi kävelen tuijottaa minua ja suurin osa katsoo vielä jotenkin kauhistuneena. En piittaa enää katseista, sillä se on arkipäivää minulle.
Luen lehteä ja lehden tekstaripalstalle joku elämänsä suuri voittaja on kirjoittanut matkustavansa kanssani bussissa ja käyttää termiä siitä naisesta jolla on todella suuret silmät ja kuinka hän voi pahoin, kun katsoo minua. Arvelee vielä, että olen huumeita vetämällä saanut itseni siihen kuntoon. Mua kirpaisee, mutta samalla vähän huvittaa, asiantuntijoita on aina…
Bussi pysähtyy pysäkillä, jossa valta osa ihmisistä jää pois. Mulle huudellaan, että olen narkkari ja friikki. Se vähän sattuu, mutta avaan silmäni niin suuriksi kuin saan ja tuijotan takaisin. Siitäpä saavat.”
Onko tuo sitten vähemmän kiusaamista, kuin joku muu? Onko aikuisten vain oikeutetumpaa huudella typeryyksiä tuntemattomille ihmisille? Ja mitä se edes kertoo ihmisestä, kun huudellaan ilkeyksiä?`
Mä onneksi osaan puolustaa itseäni, muahan ei mitkään huuteliat masenna ja ihan sama, mitä mieltä musta on. Mun ympärillä on vahva verkko niistä ihmisistä, jotka aidosti välittää ja joita aidosti myös kiinnostaa. 🙂
Lapsilla ei näin välttämättä ole ja siksi kiusattuja tulee meistä ihan jokaisen puolustaa. Jos mikään muu ei auta, niin sitten on uskallettava tehdä rikosilmoitus ja lähteä käräjille.
Mutta sen mä haluan sanoa jokaiselle tän blogin lukijalle: – Puuttukaa parhaan kykynne mukaan kiusaamiseen jokainen, uskaltakaa pyytää apua ja uskaltakaa puuttua. Älkää jääkö isojen asioiden kanssa yksin, varmasti löytyy muitakin, jotka vastustavat kiusaamista ja haluavat puuttua siihen. 🙂
-M-