Lauantaina oli kivaa. Oltiin hyvällä porukalla katsomassa Neljän Ruusun keikkaa. 🙂 Loppuunmyyty keikka ja mieletön tunnelma ja me melkeen eturivissä pomppimassa. Ilkka Alangolla on mieletön lavakarisma ja mieletön energia, se mies jaksaa pomppia ja hyppiä. Keikasta tuli todella hyvä ja mukava fiilis ja biisit soi edelleen päässä. 😀 Ennen keikkaa vielä fiilisteltiin porukalla kaverin luona. Syötiin salaattia, karkkia ja keksejä, sekä juotiin hieman kuohuvaa.
Tää on sitä kun oikeesti tuntee olevansa elossa ja antaa hyvän musiikin viedä mennessään. Se tunne, kun tuntuu, että musiikki virtaa suonissa ja on vaan se hetki ja se keikka, ei oo historiaa, eikä tulevaisuutta. Ollaan vaan siinä. Sitä ei osaa oikein kuvailla sanoin, että mitä sitä silloin miettii, kun lavalla on hyvä bändi. Kaikkea, muttei kuitenkaan yhtään mitään. 😀
****
Mä olen todella miettinyt ystävyyttä oikeastaan viikonlopun ja viime viikonkin. Minkä arvoista mikäkin on ja mille sen painoarvon haluaa laittaa. Tai mihin pitäisi uskoa ja ketä pitäisi uskoa? Meidän häät on kuohuttaneet ja herättäneet omissa piireissämme melko mielenkiintoisia reaktioita ihan tammikuusta saakka. Kyllähän se on melko absurdi ajatus, että se olen minä, joka tepsuttelee alttarille ja vielä hyvän miehen kanssa, joka ei ole täysi renttu, vaan oikeasti se mies, jonka kanssa mä tahdon jakaa elämän ja kaiken. Ja hyvä mies onkin. 🙂
Mä en tiedä, mitä ihmiset oikeasti ajattelee musta ja miten mut nähdään ja koetaan ja kuinka paljon mua kuunnellaan ihan ajatuksen kanssa. Meillä on pienet häät rahallisista syistä, mutta myös siitä syystä, ettei me kumpikaan haluta mitään massiivisia mega-häitä. Me pidetään perheelle ja sukulaisille eri tilaisuus, kun kavereille, koska me haluttiin niin.
On tullut kysymyksiä tyylillä: ”Miksi minut on kutsuttu vain osaan tilaisuudesta?” Ei ketään ole kutsuttu vain osaan tilaisuudesta. Jokainen on kutsuttu juhliin, jotka on samana päivänä, mutta eri kellonaikaan ja eri paikassa. Juhlat siis on kokonaiset. Oma valinta se on, jos haluaa tulla vain osaan tilaisuutta tai jos asenne on se, että kokee olevansa huonompi, jos ei pääse juhlimaan itselle tuikituntemattomien sukukaisten sekaan. 😀
Toinen asia on se, että olen saanut huomata myös, että lupaukset ei ole minkään arvoisia. Vuosi sitten, kun luotiin raameja alustavasti tilaisuudelle, niin ihmisiä oli hirveästi ympärillä pörisemässä, mutta mitä lähemmäksi päivä on tulossa, niin sitä enempi olen saanut huomata, ettei suuret tai pienetkään lupaukset ole minkään arvoisia välttämättä. Ainoa joka välittää asiasta olen minä. Siis välittää niistä lupauksista. Tässä on jotain hyvääkin tietysti. Mä olen myös saanut selville, että ketkä oikeasti haluaa olla mun rinnalla ja on siinä sillonkin kun on vaikeaa ja ne ihmiset jaksaa olla mukana tässä touhussa. Ylipäätään, ne ihmiset on löytyneet, jotka haluaa aidosti tulla juhlimaan meitä ja jotka aidosti ovat onnellisia meidän puolesta. Niitä ihmisiä on monta.
Tilaisuus/Tilaisuudet on pieniä ja valmisteluista ei pitänyt suurta stressiä ottaa, mutta jostain syystä kaikesta on tullut elämää suurempaa ja toisinaan musta tuntuu, että maailma on mua vastaan kaikessa. Tuntuu, että kapuloita lyödään rattaisiin ihan loputtomasti. Miksi?
No, mä aion kuitenkin hoitaa nämäkin tyylikkästi himaan. 🙂
-M-