Joskus on aika palata menneisyyteen ja katsoa demoneitaan silmiin. Mun tilanteessa silmiin katsominen voi olla myös eräänlaista itseironiaa, koska elämääni on vahvasti leimanneet juuri silmät.
Muistan, kun sain kilpirauhasen vajaatoimintadiagnoosin vihdoin ja asiaan kuuluvan lääkityksen. Ennen lääkityksen saamista mä olin koomainen zombie, joka lähinnä nukkui vapaa-aikansa. Vapaapäivinä saatoin nukkua 20h ja jaksoin kissat ruokkia ja ehkä syödä kerran päivässä. Muistan nukkuneeni kahdet villasukat jalassa alusasukerrastossa ja päälle puin vielä mikrofleece kerraston. Lapaset oli tietenkin käsissä, pipo päässä ja päällä pari paksua peittoa.
Tunnetilat heitteli,koska elin jatkuvassa sumussa, muisti ei pelannut ollenkaan ja työteho romahti. Se sairaus maksoi mulle monta ystävyyssuhdetta, työpaikan ja suhteen. Se kooma vei multa käytännössä kaiken. Mulle käännettiin selkä siksi, ettei ihmiset ymmärtäneet mun sairautta, koska mitään ei näkynyt ulospäin. Mikään ei kielinyt siitä, että olisin ollut vakavasti sairas.
Nykyään mä olen kääntänyt sen niin, että jos ei kestä ihmisen elämässä huonoja hetkiä, ei ansaitse niitä hyviäkään. Kourallinen ystäviä jäi elämääni niiltä ajoilta ja loput sai jäädä. Ne ystävät oli mun elämässä ennen sairautta ja ne on mun elämässä tänäänkin.
Toivuin sairaudestani nopeasti ja päivä päivältä löysin itseni ja haeskelin uusia töitä.
Uusi työ löytyikin nopeasti, ehdin olla kaksi viikkoa työttömänä, kun mut oli valittu yli 50 ihmisen joukosta määräaikaisuuteen. Se oli henkisesti ja ammatillisesti itsetuntoa nostattava kokemus. Siitä työpaikasta tuli paljon kehuja ja sain ystäviä.
Mun määräaikaisuus oli kuukautta aiemmin uusittu, kun basedow sitten puhkesi ja silmäoireet alkoi. Pelkäsin,että saan kenkää tai että seuraavaa sopparia ei tule. Pelkäsin kertoa esimiehelle, mutta kerroin tilanteeni ja pelkoni. ”Miks me heitettäis hyvä työntekijä pois?” Esimies kysyi. En osannut vastata kysymykseen.
Meillä oli mieletön työporukka ja vaikka olin aika-ajoin heikossa hapessa sain kannustusta ja tukea. Pallosilmistä tuli läppä. Sen ronskin itseironian avulla mä selvisin ja muut tuli siihen mukaan, vaikka työtoverit varmaan välillä pohtikin, että missä ihmeessä me tällä kertaa oikein mennään.
Kun sitten pahimpaan, eli aktiivisimpaan basedowin vaiheeseen tapasin ohimennen sen, joka mut hylkäsi osin siksi, että hänen mielestään suuri osa sairaudestani ja oireistani oli pelkkää draamaa (osin tiet erosi siksi, että tiedän itsekin olevani h*lvetin hankala kumppani, vaikka tekisin kuolemaa). Kun se ihminen näki mun 7mm ulkona kuopistaan olevat silmät, luisevan olemukseni yli 20kilon painon putoamisen johdosta, kortisonipulssien oireiden heikentämän ja muutoinkin ehkä ulkoisesti narkomaanilta näyttävän olemukseni, niin hänellä vaikutti olevan hieman hankala olla siinä tilanteessa. ”Sä näytät…”, se aloitti ja mä jatkoin: ”…Vähän siltä,että oon laittanut tähän sairauteen vielä enemmän draamaa,kun mitä aiemmin, eikö?” Mun äänessä oli silloin aika paljon omaa pisteliästä sarkasmia ja ivaa. Lähdettiin omiin suuntiimme kuitenkin hyvillä fiiliksillä. Vaikka olin vakavasti sairas, niin se kohtaaminen auttoi pääsemään yli siitä,että mä en missään vaiheessa laittanut sairauteeni draamaa ja henkisesti olin kaikesta huolimatta melkein ehjä.
Kuten tiedätte, basedowin aikana rupesin seurustelemaan nykyisen aviomieheni kanssa, muutettiin yhteen uusioperheenä, ollaan muutettu monesti, työpaikka on vaihtunut, pari vuotta olen ehtinyt olla vaimo. Olen seikkaillut ja elänyt elämääni ja toipunut sairaudesta ja noussut jaloilleni. Kaiken kruunuksi (keskenmenon jälkeen) sain maailman upeimman tyttären.
Vaikka basedowin kanssa kamppailun aikana en uskaltanut edes ajatella tulevaisuutta kovin pitkälle, niin toivoin usein,että jos siitä kaikesta selviän, niin ehkä elämä antaa jotain hyvää.
Jo sairauden aikana sain elämääni paljon hyvää ja tietyt ihmissuhteet lujittui ja uusia ystäviä tuli elämään.
Mä näen kaiken nyt selvästi ja tunnen syvää kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka jaksoi ne kaikki vuodet mun kanssa. Ei varmasti ollut helppoa! Tunnen myös valtaisaa kiitollisuutta siitä, mitä mun elämä on tänään.
Kiitos!
-M-