Aletaan olla pisteessä, jossa voidaan juhlia Basedowin ja minun yhteiden matkani 2-vuotispäivää. Lähellä häämöttää myös minun ja mieheni 2-vuotispäivä. 😀 Näitä tyyppejä tässä näköjään elämään kertyy jos jonkin verran. 😉
Tuntuu hurjalta ajatella, missä kunnossa ja miltä mä näytin kaksi vuotta sitten. Mä olin melkoisen hoikassa kunnossa ja silmät oli verestävät pingispallot. Kaksoiskuvat tuli osaksi elämää. Fyysisesti mä olin heikossa kunnossa. Suunnittelin kaikki liikkumiseni etukäteen ja siten, että matkalla on mahdollisimman vähän portaita ja mäkiä, koska mä en vain selvinnyt niistä. Bussiin nouseminen ja vanhan mallisiin juniin nouseminen oli vaikeaa, koska lihakset ei olleet yhteistyössä millään tavalla keskenään. Kunto ei kestänyt. Olin 26-vuotias nuori nainen 80-vuotiaan kropassa, mä olin vanki. Sen lisäksi, ettei nähnyt kunnolla ja kroppa oli heikossa kunnossa, niin myös verenpaineet ja syke oli taivaissa. Fyysistä rasitusta piti välttää viimeiseen saakka. Kun elimistö käy ylikierroksilla, niin nukkumisestakaan ei tule mitään ja kun nukkumisesta ei tule mitään, niin pääkin alkaa käydä ylikierroksilla.
Mä en nähnyt, enkä edes halunut ymmärtää tilanteeni vakavuutta. Mä olin töissä, tein työni ja hoidin tonttini, eikä mikään mahti maailmassa olisi saanut edes jäämään mua pois töistä. Mä halusin olla ja tehdä.
Jos mulla olisi kaikki se tieto ollut kaksi vuotta sitten, niin tekisinkö jotain toisin? – En tekisi! En jäisi kotiin märehtimään, enkä jättäisi mitään tekemättä. Se, että tein kaiken silloin, niin kuin olin tottunut tekemään, piti mut järjissään. Sairaus osoitti sen, että elämä pitää elää, eikä itseään voi varjella loputtomiin. Onnistuttiin rakentamaan toimiva suhde, jossa luonnollisesti on kuitenkin omat ongelmansa. Suhteen lisäksi elämääni rakentui uusioperhe. Mulla on hyviä ystäviä ja mä olen hyvässä hoidossa. Kummallista on se, että sairastuminen auttoi mut myös näkemään, että elämässä on myös hyviä asioita.
Mutta on tässä se masentavakin aspekti. Sitä raivon, surun ja suoranaisen pännimisen määrää on myös tässä omalta osaltaan prosessoitu paljon. Millon mä oon raivonut yksinäni ja heitellyt lääkepurkkeja pitkin asuntoa ja milloin mä olen vihannut kaikkia niitä, joiden elämä on helppoa. Jos mä olisin valinut työttömyyden, niin mun ei tarvitsisi maksaa sentin latia omasta pussistani sairaudenhoitoon.
Mutta, mä päätin, etten katkeroidu, etten syytä sairaudesta ketään, paitsi sitä tyhmää kilpirauhasta. 🙂 Nyt se kilpirauhanenkin on poissa ja nyt voin syytellä tyhmiä vasta-aineita. Niitä on monta, niin jokaista vaikka vuorollaan. 😀 Eikä se katkeroituminen auta, pahentaa vain tilannetta. Koskaan ei tiedä, että minkälaiset kortit tassuun jaetaan, mutta sitten on tosissaan tehtävä se, minkä voi.
Ihminen on sellainen, että se etsii kaikkeen aina syyllistä ja olo helpottaa, kun syyttelyille löytyy kohde. Mutta ei sitä kohdettakaan voi omasta katkeruudestaan voi syyttää. Itse me kuitenkin lopulta tekee sen päätöksen, että katkeroituuko, vai selviääkö siitä yli. Elämän tehtävä on kuitenkin myös kolhia ja meidän tulee vain oppia pärjäämään. Tämä koskee muitakin juttuja, kun vain sairauksia. Ja elämässä pitää nähdä ne hyvätkin puolet, vaikka kuinka päähän potkittaisiin. 🙂
Mun elämään mahtuu draamaa ja tragediaa myös ilman Basedowia. Jos ei draamaa ole, niin mä yleensä järjestän sitä. Mä oon semmoinen ihminen joka menee ääripäästä ääripäähän. Ja muutenkin kahtia jakautunut persoona tavallaan. Mä elän paljon tunteen ja vaiston varassa, mutta myös rationalisoin ja järkeistän asioita. Mä siis olen raskas persoona. 😀 Mutta objektiivinen näkökulma auttaa paremmin ymmärtämään tunnepuolen asioita.
Lopulta kuitenkin mä olen humanisti ja mä haluan oppia ymmärtämään ihmisyyttä ja ohessa välillä yritän ymmärtää jopa itseänikin. 🙂 Mä olen teini-ikäisestä asti väitellyt monista asioista ihmisten kanssa, joista uskonasiat on olleet usein päälimmäisiä. Mä en tahdo mitään tiettyjä vakaumuksia ja sitoumuksia, mä tahdon pystyä räjäyttämään mun tajuntaa sillä, että laajennan mun maailmankatsomusta ja laajennan ymmärrystä ihmisistä. Miten ihminen toimii, tuntee ja kokee? Siihenkin on keksitty kaikenlaisia kaavoja, mutta lopulta päästään aina siihen, että jokainen on oma yksilönsä. Kaikki on monen mitättömän ja pienen yhteensattuman summa, semmoisten yhteensattumusten, joita ei edes ymmärrä tai huomaa.
Elämä koostuu pienistä hetkistä, jotka muovaa meitä. Pienet hetket on jokainen eräänlaisia sattumia ja sanomisten ja tekemisten seuraukset vaikuttaa seuraavaan pieneen hetkeen. Persoonallisuus ja moraali on sidoksissa muistiin, jos muisti tyhjenee ei ole enää meitäkään… Eli kehoitan siis Pyhäinpäivän kunniaksi tarttumaan hetkeen. 🙂
-M-