Tänään mä kahlasin ruotsin tukikurssin loppuun saakka ja tein kaikki tehtävät. Nyt olen siis suoriutunut siitä ja toivottavasti hyväksytyksi. Nyt on vielä kehittämishanke, yhteisöllisyyden ja yhteisötyön kehittämishankkeiden ideapaperit työnalla, kaksi ruotsin kurssia ja humanismi-kurssi. Hommaa riittää pienelle ihmiselle tehtäväksi hyvin paljon ja aikaa pitäisi jäädä muuhunkin.
Mä olen tosin ajatellut, etten toistaiseksi pidä mitään kiirettä ton tutkinnon suorittamiseksi, teen sen omaan tahtiini. Ensisijalle menee terveys ja sitten palkkatyö. En mä aijo lusmuta sen kummemmin, teen sen minkä pystyn ja loppu saa jäädä hamaan tulevaisuuteen. Tasaisen tappavalla pakertamisella mä saan jotain varmasti aikaiseksi. 🙂
Mä usein kuulen, että helppohan mulla on, kun kokopäiväduunin lisäksi mulla on opinnot. Mutta ei ole lapsia. Lapset kuulema vie paljon aikaa.
Yleinen yhteiskunnallinen käsitys on se, että sinkuille kaikki on niin helvetin paljon helpompaa, kun saa asua yksin ja päättää itse omasta elämästään ja menoistaan. Lapsia omaavat henkilöt tuntuu tosi usein kuvittelevan, että lapsettomilla on helpompaa ja enempi rahaa. Yhden hengen talous tulee kaikkein kalliimmaksi ihmiselle. Kaiken maksaa yksin, kun taas kaksi aikuista tuo taloon vähintäänkin puolet enemän rahaa ja lapseen menee se, mikä menee. Mutta, jos perus yksiön vuokra pk-seudulla on 500-600€/kk ja kolmion vuokra taas 700-900€, ja kahteen osaan jaettuna se on 350 – 450€, jolloin lapseen säästyy suhteessa jo siitä n. 50-150€/kk. Sähkölaskut menee puoliksi, vakuutukset menee puoliksi, nettilasku menee puoliksi, ruokakustannukset halpenee, koska perhepakkaukset tulee huomattavasti halvemmaksi, kuin pienet pakkaukset.
Halvemmaksi tulee valmistaa iso määrä ruokaa kerrallaan, muttei sitä kahta viikkoa putkeen jaksa yksi ihminen lasagnea tai jauhelihakeittoa syödä.
Mutta pointtina se, että kun joku marttyyriäiti tulee jauhamaan mun helposta elämästä, niin se on todellakin väärässä kaiken suhteen. Lapset on rasittavia ja niiden kanssa on rankkaa, en todellakaan kiistä. Mutta, mun sairaus ei mene klo: 20-21 nukkumaan, se sairaus on mulla mukana töissä, opinnoissa, kotona, ystävien luona. Mä en voi myöskään viedä sairauttani päivähoitoon, enkä muutamaksi tunniksi isovanhempien vahdittavaksi. Se on mulla jokapaikassa mukana ja ne kaikki oireet, mitä vaan on.
Mä olen hyvin väsynyt, mä olen ollut hyvin väsynyt jo vuosia. On ollut kausia, jolloin en ole saanut nukutuksi, olen valvonyt öitä. On ollut kausia, milloin olen vain nukkunut, enkä pystynyt tekemään oikeastaan mitään muuta. Kipu on tosinaan läsnä mun arjessa ja kaikki lääkäreissä ravaaminen. Mä ravaan enempi vuoden aikana lääkärissä,kun keskiverto nelihenkinen perhe.
Kyllä minullakin on vastuuni, mä olen vastuussa itsestäni ja omasta hyvinvonnistani. Omalla toiminnallani mä vaikutan myös mun läheisten hyvinvointiin. Mulla menee vuodessa myös rahaa lääkäriin ja lääkkeisiin enempi, kuin keskivertoperheellä.
Mä en soimaa kaikkia perheellisiä, on niitäkin perheitä, joissa toinen vanhempi tai molemmat voi tosi pahoin ja yrittää silti pärjätä tässä elämässä. Mutta koskaan ei saisi väittää, että jollakin toisella on helpompaa kuin itsellä. Ihmiset näkee oman arkensa, omat murheensa ja omat huolensa. Harvoin kukaan näkee jos joku vieressä on samassa tilanteessa. Omat ongelmat on aina suurempia, kuin muiden ja tottakai ne on, koska ei niiden ongelmien kanssa kukaan muu paini. Mutta, jos ei kykene näkemään mitään muuta, kiun oman pienen ongelmakeskeisen maailmansa, niin on varmaan turha odottaa muilta myötätuntoa ja apua, jos sitä ei itseltään heru muille.
Ugh, olen puhunut! 🙂
-M-
Sepä se. Ja jos nyt ois ihan pakko tehä päästös uudelleen, niin luulen että valitsisin ennemmin lapsen, kuin sairauden. Lapsi kuitenkin kasvaa aikuiseksi joskus ja muuttaa pois kotoa.
Jos sairauskin itsenäistyisi ja lähtisi vaikka 20-vuotiaana kävelemään, niin meillä ois toivoa. 🙂
Mun mielestä asia on myös niin, että lapsiperheet ovat ihan itse valinneet lasten tekemisen. Niin että itsepä lähtivät. Me emme puolestaan voi valita sairauksiamme.