Musta tuntuu, että mä elän! Tänään se tunne tuli vahvana, kun ruumiillistuin työpaikalle pitkästä aikaa. Liki viisi viikkoa sairauslomaa takana ja jotenkin tämä töihinpaluu nyt havahdutti mut taas takaisin realiteetteihin. 🙂
18.4.2013 torstaina töistä lähti väsynyt nainen, mies tuli hakemaan ja hoidettiin asiat kuntoon, sillä seuraavana päivänä olisi kilpirauhasleikkaus. Kroppa tuntui uupuneelta ja riutuneelta, väsytti ja yleisvitutti aivan kaikki ja joka päivä. Ajatukset karkaili ja hajosi silpuksi. Ja koski joka paikkaan. Syksyn ja talven kilpirauhsen liikatoiminta ja siihen liittyvät lääkitykset ja hoidot oli vetäneet elimistön ihan tööttiin, tunsin olevani raunio, muisto siitä mitä joskus olin. Jäljellä oli kuitenkin taistelutahto ja halu elää.
23.5.2013 torstaina töihin palasi huonosti yönsä nukkunut, mutta pirteä ja iloinen nainen. Onnellinen ja rentoutunut ihminen, joka on kiitollinen monista asioista. Kaksi leikkausta takana, joista kumpikaan ei ollut mikään perusjuttu. Onnellinen olen myös siitä, että ensimmäistä kertaa koskaan musta tuntuu, että pystyn hallitsemaan kroppaani ja mieltäni. Olo tuntuu vapaalta. Nyt ei tunnu rauniolta, vaan ehjältä ja hyvältä.
Kun peilaa oloa ennen leikkausta siihen, mikä se on nyt, niin ero tuntuu huikealta, lähes epätodelliselta. Ennen saikkua jokainen päivä oli väkisin vääntämistä ja itsensä pakottamista suoriutumaan ihan mistä tahansa asioista esim. Työstä, ystävien näkemisestä ja muusta liikkumisesta nyt puhumattakaan, kroppa oli lopussa liikatoiminnan takia ja mä olin lopussa liikatoiminnan takia. Ja kun on pakko käydä töissä, kun on luvannut nähdä ystäviä ja kun on luvannut hoitaa paljon muitakin asioita, niin pakko oli vaan suorittaa. Mä olin jossain tunnelissa ja vaan raahustin väkisin ja vauhdilla eteenpäin.
Nyt olo on rento, levännyt ja onnellinen. Olen iloinen ja ensimmäiset tunnit töissä palautti mut maanpinnalle, mä olen ihan oikeasti saanut itseni takaisin. 🙂 Vuosia kestänyt piina on ohi, pahimmat oireet on ohi. Miksi mä en siis olisi onnellinen?
Silmiä vielä joudutaan varmaan operoimaan, mutta sekään ei enää tunnu pahalle ajatukselle, kun yhden moisen leikkauksen on jo kokenut, niin miksi ei kestäisi seuraavaakin? Ja ennen kaikkea se, että muuten asiat on hyvin ja näillä silmillä kuitenkin näkee. 🙂
Kaikki on aivan niin kuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut. Maisemat on ennallaan, ihmiset on ennallaan, kaikki on oikeastaan samaa, paitsi minä. Minä en ole enää sama ja siksi näen, koen ja tunnen asiat eri tavalla. Havainnoin ympäristön ja ihmiset eritavalla. Ja vaikka en ole enää sama, niin siltikin olen, jotain vain piti muuttua, jotta kykenee asettamaan asiat oikeaan valoon ja näkemään todellisuuden ympärillään.
Elämä koostuu hetkistä ja oma historiamme on tehnyt meistä sen, mitä olemme tänään. Toiset ottaa opikseen, toiset ei. Elämän voi tehdä helpoksi ja olla näkemättä sitä, mitä todellisuudessa tapahtuu ja olla oppimatta. Jokainenhan meistä on omasta mielestään elänyt vaikean elämän ja valinnut kaikkein vaikeimman tien, mutta mä kyseenalaistan sen. Onko se kuitenkaan niin vaikeaa, kun mäkin istun tässä ja suollan tekstiä blogiin?
Joku psykologi joskus sanoi, että 20% ongelmasta on todellista ja se loppu 80% on ihmisen itsensä suurentamaa. Ja eiköhän se näin ole, ainakin mun kohdalla tuo väite usein pitää paikkansa.
Entäpä jos olisin valinnut toisin? Jos olisin elänyt vaikapa helpomman teini-iän? Tai jos olisin jättänyt koheltamatta kaikki nuoruuden kohellukset? Ollut hyvä koulussa, käynyt lukion ja jatko-opiskellut yliopistossa? Entäpä jos en olisi koskaan kapinoinut sääntöjä vastaan ja venyttänyt rajoja tai tulkinnut sääntöjä tahallani miten sattuu?
Ei! Se ei olisi ollut mun elämää. Enkä mä tosiaankaan toivoisi sitä, sillä nyt liki kolmekymppisenä olisi sitten elettävä se teini-ikä. Tai pahimmassa tapauksessa istua 40-50 – vuotiaana baarissa bisseä juoden ja suuta soittaen. Ei, en tahdo! Kaikki se dorkailu meni aikanaan teini-iän piikkiin ja niin on hyvä. Nyt jos dorkailisi samalla tavalla, niin voisi saada osakseen paheksuntaa ja ehkä kasan syytteitä ja sakkoja. 😀 Sitäpaitsi, eikö teini-ikä eletä siksi, että voi aikuisena nauraa itselleen? 😀 Me 90-luvun teinitytöt näytettiin kaikkine glittereinemme ihan käveleviltä discopalloilta. 😀
Enkä mä kadu oikeastaan mitään. Virheitä on pitänyt tehdä roisi määrä ja niitä tulee tehtyä vielä ties kuinka ja paljon. Mutta tänään ja tässä hetkessä mä tunnen itseni onnelliseksi, mä olen voittaja! 🙂
-M-