Nyt elellään jo Uuden Vuoden aaton puolella ja mä odotan pääsyä laivalle. Oikeestaan ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Yleensä laivamatkat on mulle pakollisia ylityksiä, koska niitä mulla on kertynyt kohtuullisen kiitettävä määrä.
Baarit, karaoket, showesitykset ja kaikki muu oheistoiminta on nähty moneen otteeseen. Mutta Uusi Vuosi hyvässä seurassa, hyvää ruokaa syöden, skumppaa juoden ja sviitissä omalla parvekkeella tuleva vuosi vastaanottaen. Ei haittaa laivailu tällä kertaa. 🙂
Tää vuosi on osoittanut kaikessa tragikoomisuudessaan hyvät ja huonot puolensa ja elämästä on nähty ja koettu paljon? Osa ihmisistä on poistunut elämästä, osa on poistettu ja uusia ihmisiä on tullut lisää.
On mennyt suhde poikki ja uusi alkanut. On sairasteltu kilpirauhassairautta, päästy leikkausjonoon ja huippulääkärin potilaaksi. On synnynnäistä vajaatoimintaa ja basedowia ja vaikka mitä. Kortisonia on tiputeltu suoraan suoneen ja se jatkuu ensi vuonnakin.
Sain uuden työn ja olen sielläkin viihtynyt ihan hyvin. Olen nähnyt läheltä onnistumisia ja epäonnistumisia ja kokeny niitä itsekin.
Periaatteessa nyt tuntuu siltä, että kaikki on oikeasti hyvin ja asat on niin kuin niiden kuuluu olla. Mulla on sairauden kanssa vielä edessä pitkä ja kivinen tie. Mulla on edessä vielä varmasti paljon kaikkea muutakin, mutta nyt ei ole aika pohtia sitä, että mitä kaikkea niskaan on vielä tulossa. 🙂
Mitä Jouluun ja sen pyhiin tulee, niin oikeastaan ensimmäistä kertaa vuosiin vein vanhempieni luokse jonkun. Ihmisen, josta välitän paljon ja joka on äärimmäisen tärkeä mulle. Tosin vanhempani tapasivat henkilön jo itsenäisyyspäivänä.
Se on kummallista, kuinka jonkun ihmisen kanssa ollessa tuntee vain kuuluvansa siihen ja tuntee sen, että näin tän vaan täytyy olla. Mä en tunne palavaa halua päästä pois, enkä mä oikeastaan halua pois. Musta tuntuu, että mä voin ensimmäistä kertaa jonkun ihmisen kanssa olla juuri sellainen, kuin olen, eikä multa vaadita mitään. Mun ei tarvitse muuttua, eikä sitä vaadita. Mä kelpaan tämmöisenä. 🙂
Saman olen huomannut ystävyyssuhteissa, etenkin niissä uusissa, joita tänä vuonna muodostui. Mä kelpaan tämmöisenä, kuin olen. Mä saan mokailla, spedeillä ja valittaa. Ja se riemu, mitä sain osakseni, kun kerroin hyvistä uutisista ja parisuhteestani. 🙂 Ihmiset oli aidosti iloisia mun puolesta. Ja ne ihmiset toivoi mulle hyvää… Absurdia… Ne jotka aiemmin inhosi, niin joitain vuosia myöhemmin iloitsee mun kanssa ja on onnellisia, kun mä olen onnellinen. Elämä muuttuu… 🙂
Mä olen paljon miettinyt niitä kuuluisia sanoja: ”Sun ainoa vikasi on se, ettei sun maailmaas mahdu kukaan muu kuin sä.” Eikö sen kuulukin olla meidän jokaisen vika? Mulla on mennyt jonkun verran esimerkiksi ihmissuhteita poikki.. Silloin mä olen surrut itseni takia ja ollut vihainen huonosta kohtelusta. Kun joku on loukannut mua, olen myös ottanut siitä itseeni. Kun olen onnellinen ja nauran, teen sen siksi, että mulla on hyvä olla. Kyllä, mun maailmaan mahtuu minä ja mun tunteet. 🙂
Mutta myös kaikki ihmiset. Kaikki ne, jotka on olleet tavalla tai soisella mukana mun elämässä. Joku kysyy tarvitsenko kyytiä, toinen tulee juomaan kanssani teetä, kun vietän yksin iltaa kummipojan vahtina, kolmas suunnittelee boolin limettömäksi, koska en voi käyttää limeä saamatta migreeniä.
Puhumattakaan siitä, kuinka pienin teoin ihmiset on auttaneet vaikapa sen umpparileikkauksen jäklkeen kuskaamalla mua kauppoihin ja auttamalla kantamisessa. Paljon muita pieniä tekoja, joita ei muista, mutta niillä teoilla on ollut mulle suuri merkitys.
Puhumattakaan parhaasta ystävästä, joka on lohduttanut, kun olen surrut ja iloinnut, kun mä olen iloinnut. Vihannut, kun minäkin olen niin tehnyt ja tuntenut tuota kaikkea, kun itse en ole jaksanut.
Kaikilla läheisillä, joita tänä vuonna on nähty ja tavattu on iso rooli tavalla tai toisella tän vuoden karikoissa.
Sairauden kanssa monet ihmiset on jaksaneet olla kärsivällisiä ja olleet silti olemassa. Monet on ymmärtäneet, että hoidot on rankkoja ja vie voimat. Sitten on niitä, jotka ei ymmärrä. Enkä mä voi vaatia ymmärtämään, mutta mä voin valita haluanko sellaiset ihmiset elämääni. Jos ei kestä huonoja jaksoja, niin miten voi ansaita hyviäkään?
Mun piti oppia välittämään itsestäni sairastumalla. Ja jos se jollekin on liikaa, että mun terveys ja hyvinvointi menee kaiken muun edelle, niin osanee varmaan itsekin ulos mun elämästäni.
Kun nää kortisonihoidot on kokonaisuudessaan ohi, niin voinen kertoa, mitä kävin läpi.
Elämä yllättää usein, kun sille antaa mahdollisuuden. 🙂 Hyvässä, kun pahassakin. Mutta ne hyvät hetket kannattaa tallettaa sydämeen. 🙂
-M-