Kävelen työpaikan käytävää kahvihuoneesta ruokalan läpi toimistooni, päälläni on mustat kokkivaatteet ja kädessäni kahvikuppi. Edelläni kävelee työkaveri, joka on innoissaan esittelemässä vieressäni kävelevälle nuorelle miehelle työpaikkaani. Tunnen vierelläni kävelevän miehen menneisyydestä ja tiedän, ettei hänen kuuluisi kävellä enää vierelläni, mutta siinä hän on kokkivaatteissaan (mustassa hänkin) ja kahvikuppi kädessään.
Nuori mies kääntyy katsomaan minuun ja toteaa: ”Selvisit henissä sitten tostakin leikkauksesta!” Pysähdyn ja vastaan: ”Kyllä mä selvisin. Mutta mitä sulle kuuluu?” Kysyn kummissani. Nuori mies katsoo minua haikeasti ja vastaa: ”Ihan hyvää.” Näen surun miehen katseessa, ikävän ja kaupuun. ”Miten ne sai sut heräämään henkiin ja miten sä olet siinä?”
Ja sitten mä heräsin säikähtäen ylös ja tajusin olevani myöhässä bussista. Uni vaivasi minua. Olen aikaisemminkin nähnyt unta samasta henkilöstä. Joka kerta ollaan kokkivaatteet päällä ja joka kerta herättyäni olen surullinen siitä, ettei hän enää ole täällä. Nuori mies elää muistoissani kyllä, mutta muuttumattomana. Minä elän, opin, kasvan ja vanhenen, elämäntilanteet muuttuu. Iloitsen ja itken. Se nuori mies ei koskaan muutu. Hänelle ei annettu mahdollisuutta.
Aina kun mä näen unta tästä maailmasta poistuneista ihmisistä, niin olen koko päivän ihan kujalla ja pihalla kaikesta ja ajatukset on unessa. Sen unen ajan se poistunut henkilö on läsnä ja elossa, mutta kun herää, niin todellisuus tuntuu ikävältä ja inhoittavalta.
Tänään siis pää vähän enempi sekaisin, kun normaalisti.
-M-