Helvetin perkeleen kortisoni ja ne pistämiskyvyttömät hoitajat. Ne varmaan luulee, että musta on hauskaa, kun ne kokeilee kerta toisensa jälkeen sohia mua neulalla. Haluan mun omahoitajan takaisin.
Ja kerrottaneen vielä uutta tietoa sitten kaikille, tätäkin olen vaahdonnut lukemattomat kerrat, mutta vaahdotaan nyt lisää, että varmasti menee sinne takaraivoon.
Kortisonihoidolla on 50% mahdollisuus onnistua saamaan mun silmät kondikseen, ei enempää, ei vähempää. Ja kuten kaikki minua viime aikoina saattavat havaita, niin mun silmät muistuttaa edelleen enempi pigispalloja, kun silmiä. Seitsemän hoitokertaa takana ja mitään hirveän näkyvää/selkeää muutosta ei ole silmien suhteen tapahtunut. Mä vaan kärsin helvetilliset seuraukset siitä, että muhun tökitään sitä myrkkyä. Eli en usko tämän auttavan. Tätä hoitomuotoa vastustin viimeiseen saakka, mutta endo puhui mut ympäri ja turha kuvitella muistakaan hoidoista mitään, jos ei ensin kokeile tätä.
Noniin, ja sitten seuraava tieto. Kilpirauhasen poistoleikkaus ei myöskään poista silmäturvotusta. Multa leikataan kilpirauhanen, ei silmien taakse kertynyttä rasvakudosta. Eli ei nää pallosilmät vaan katoa samaan aikaan kun kilpirauhanen poistetaan. Mun on myös varauduttava siihen, ettei näkö tuu enää ikinä entiselleen ja kaksoiskuvat on elämässäni arkipäivää.
Ja nyt ei auta se lässytys siitä, että kaikki on hyvin. Jokainen, joka mut on livenä nähnyt, niin on nähnyt myös sen, ettei kaikki ole hyvin. Mä en kaipaa mitään sääliä tai päähän taputtelua, sitä mä en koskaan ole ollut vailla, enkä mä jaksa niitä onnettomia voimanvalamisyrityksiä ja maalailuja paremmasta tulevaisuudesta (vaikka maalailen niitä itsekin). Kukaan joka näitä hoitoja ja oireita ei ole käynyt läpi ei edes ymmärrä, että miltä tää kaikki tuntuu ja miten paha olo fyysisesti on kokoajan. Tän oiresuman kanssa on helvetin vaikeaa yrittää uskoa terveeseen elämään, etenkin tänään.
Miten ihmeessä kukaan voi luvata, että joku päivä on kaikki hyvin, kun sitä ei edes voi luvata lääkärit? Mä en vaan enää kestä koko länkytystä asiasta. Mä haluan helvetti valittaa, en mä halua kuulla, että: ”No, ehkä sitten leikkauksen jälkeen kaikki on hyvin…”
Jokainen kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastava tietää oireensa ja kun kilpirauhanen poistetaan, niin siitä seuraa kilpirauhasen vajaatoiminta. Oikeastaan taistelu alkaa kunnolla vasta poiston jälkeen. Toipuminen ja takapakit on taas arkea. Väsyttää, turpoaa, ei jaksa pysyä hereillä, mikään ei kiinnosta, lihakset ei toimi, vatsa ei toimi ja elää kun usvassa. Mutta mä en jaksaisi siihen. Annosnostot tehdään hitaasti ja seurantakin on hitaampaa. Ja koska kyse on ns. hitaasta hormonista, niin siinä kerkee tulemaan seitsemän viikon aikana liikatoimintaoireet, normiolo ja helvetilliset vajaatoiminnan oireet (ns. takapakit) ja sitten taas annosnoston yhteydessä sama ympyrä toistuu ja sitä kehää pennään kuudesta kuukaudesta kahteentoista kuukautta, eli repikää siitä!
Mä en tarkoita olla ketään kohtaan kiittämätön, mut voisiko muutkin hyväksyä sen realiteetin, etten mä välttämättä IKINÄ tule täysin kuntoon? Mun on pikkuhiljaa pakko alkaa hyväksymään. Enää ei voi odottaa ihmeitä, kun ei niitä tähänkään asti ole tapahtunut.
-M-