Eilen istahdin Endokrinologin vastaanotolla tuoliin. Olin kahlannut räntäsateen ja loskan seassa Meilahteen, otti raskaasti päähän. Moni asia ärsytti, se että oli märkä, kylmä, nälkä, kuuma ja endo oli vaihtunut uuteen. Sen lisäksi huoneessa pyöri vielä endopolin ylilääkäri, ärsytti mua suunnattomasti. Kaksi lääkäriä ja minä. Sikäli siinä ei ole mitään uutta, sillä mähän olen sen poliklinikan ja silmä- korvasairaalan julkinen eläin, jota kaikki kiinnostuneina tutkii. Syöpäklinikkakin sai osansa mun tutkimisessa.
Sitten perus silmien ulkonevuusmittaukset, värinäkö ja silmien liikkuvuustesti. Kyselyt, että miten voin. Vastasin, että hyvin voin jaksan taas kaikennäköistä. aitsi, että nukkuminen on vaikeaa tai lähinnä illalla nukkumaan meno. Lääkäri tarjosi mulle jos jonkunnäköistä pilleriä ja tablettia, mutta kelpuutin ainoastaan melatoniinin. Sitten muut silmätippa- ja tyroksiinireseptit kuntoon. Ylilääkäri tuli ja meni edestakaisin ja puhui ruotsia mua hoitavan endon kanssa. Sikäli ihan kiva, että osaan ruotsiksi endokrinologista sanastoa juuri sen verran, että tiedän kilpirauhasen olevan Sköldkörtel (tai jotain sinnepäin).
Sitten lääkäri tutki tietokonetta ja sanoi: ”Nyt näyttäisi siltä, että sun vasta-aineet on 0 ja magneettikuvat puhtaat.” Mä en sanonut mitään, odotin sitä muttaa… Mutta, muttaa ei koskaan tullut, sillä ylilääkäri kyseli seuraavaksi: ”Mitkäs on olleet sun pahimmat oireet sillon alkuvaiheessa?” Mä katsoin ylilääkäriä ja sitten endoa ja sitten katsoin ikkinasta ulos ja vielä taakseni. Ne siis oikeesti puhui mulle ja vastasin: ”Niitä oli monta… Silmät oli todella ulkonevat, vasen silmä oli niin tulehtunut, ettei sitä pystynyt liikuttamaan, silmät ei pysyneet nukkuessa kiinni, ne vuoti sisällä tai ulkona ja paljon. Näin kaksoiskuvia ja sitten oli hiekantunnetta, kutinaa ja kuivumista.” Ylilääkäri esitti jatkokysymyksen: ”Mitäs nyt on?” Vastasin: ”Tuulisella säällä silmät vuotaa, kirkkaalla kelillä tarvii aurinkolaseja, mut muuten ei oo kaiketi mitään ihmeellistä.” Ylilääkäri: ”Sun tilantees on nyt paras 2,5 – vuoteen. Jos tää jatkuu tämmösenä, niin sä oot terve. Taudin eteneminen on pysähtynyt.” Sitten mä murruin ja kyyneleet tuli. Mua ei oo aikasemmin murrettu vastaanotolla. Basedowin diagnoosi ei murtanut ja tyynenä olen ottanut vastaan kaiken. Nyt mä en voinut olla enää tyyni. Mut on murrettu. Se rautakuori, jonka mä itselleni rakensin diagnoosin saadessa piti käytännössä loppuun saakka, mutta eilinen lääkärikäynti teki ison halkeeman mun rakennelmaani.
Sillä on hintansa, kun rakentaa muurit ympärilleen, kun muurien tarkoitus lakkaa, niin putoaa koko kriisin paino harteille ja mulla sitä painoa on ehtinyt kertyä kahden ja puolen vuoden aikana paljon harteille. Itkin helpotuksesta. On mahdollista, että raskaat hoidot on takana. Mutta on mahdollista, että sairaus voi uusiutua. Mä en mieti uusiutumista nyt. Kahden kuukauden päästä on kontrollit. Mutta tänään sairaus on remissiossa. Se on pysäytetty ja voitto se on erävoittokin. 🙂
Ensin mä taistelin hengestäni, sydänkohtausta vastaan. Sitten mä taistelin näkökykyni puolesta ja sen jälkeen on tultu pitkä taival siitä, että tauti on edes hetkeksi pysäytetty. Kirjoitettuna kaikki kuulostaa tosi ylevältä ja hienolta. Mutta siinä ei oikeasti ole mitään hienoa, että saa 26-vuotiaana vakavan sairauden ja sen jälkeen alkaa taistelu. Kenenkään, etenkään nuoren ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan vastaavaa.
Mä itkin eilen, itkin paljon. Mä kävin koko sen helvetin vielä kerran läpi. Itken varmaan monta päivää. En mä ole vielä edes sisäistänyt asiaa, mutta yksi asia on varmaa: – Mulla on toivoa.
-M-