Kaikenlaista sitä taas saa internetista ja sen ihmeellisestä maailmasta lueskella. Fitness-mallin blogissa: Miten monella on niin vääristynyt ihanne? oli tarinaa siitä, kuinka homma menee kisakunnon vuoksi överiksi.
Ja sitten Tero Honkanen kirjoittaa blogissaan otsikolla: – Liian kivuliasta kehonhuoltoa.
Ihmiskunta lihoaa länsimaissa, ollaan ylipainoisia. Tykätään sapuskasta enempi, kuin liikkumisesta ja elämäntavat on epäterveelliset. Rasvainen ja suolainen ruoka on pahasta, mutta kaikkea pitää kuitenkin paineiden ja oletusten mukaan syödä, mutta lihoa ei saa.
Ylipainon mukanaan tuomista ongelmista puhutaan hyvin paljon ja se on aiheellistakin, kun mietitään, kuinka ylipainoisia osa ihmisistä on. Asioista tiedottaminen on tärkeää ja oikeanlaisesta ruokavaliosta puhutaan paljon ja väitellään siitä, että pitääkö vähentää hiilareita, lopettaa gluteenin käyttö, jättää maitotuoteet, olla vegaani, ruveta vetämään pelkkää kaalikeittoa. Diettiohjeita on sosiaalinen media pullollaan. Myös kaiken maailman treeniohjeita ja mitä ikinä ohjeita ollaan tuputtamassa ihan kaikille. Pääasia näissä dietti- ja treeniohjelmissa on kuitenkin se, että näyttää hyvältä, ei se miltä hyvältä näyttäminen tuntuu.
Naisissa on omasta mielestään aina jotain korjattavaa ja moni haaveileekin, että lottovoiton sattuessa mennään korjausoperaatioihin ja korjaillaan itseä ärsyttäviä kosmeettisia haittoja. Hyvä ulkonäkö, täydellinen vartalo ja täydellisen onnellisen näköinen ihminen hymyilee naistenlehden kansikuvassa. Sellainen täydellinen kuva jokainen meistä haluaisi olla. Mutta mitä sen täydellisen ihmisen elämässä tapahtuu? Missä se henkilö oli ennen kuvaa ja mihin se menee kuvan ottamisen jälkeen? Mitä se miettii, miltä siitä tuntuu? Mistä me edes tiedetään onko se oikeasti onnellinen. Voiko olla mahdollista, että se hymyilee, koska sille maksetaan siitä? Se on sen henkilön työtä näyttää hyvälle, olla kuvattavana ja hymyillä. Se saa rahaa siitä, että se näyttää täydelliseltä.
Sitten päästään näihin dieetteihin… Gluteeniton diettihän tärloittaa, että järjestää itselleen keliakian loppuelämäkseen. Miksi pitäisi olla vähähiilarisella, jos ei ylimääräistä proteiinia tarvitse mihinkään? Miksi vetää kaalikeittoa, kunnes on saanut 10 kiloa pois ja sitten kun on tavoitteessa, ni alkaa mässäily ja saa 20kiloa takaisin? Järki kaikessa tekemisessä. Joillain ihmisillä dieetit johtaa lihomiseen ja joillain syömishäiriöihin ja joillain ne jopa toimii…
Mä itse näen, että kyse on kuitenkin oman itsensä hyväksymisestä ja oman tilanteensa hyväksymisestä ja sitten kaikki lähtee halusta muuttaa omaa elämäänsä pysyvästi.
Itse pitkäaikaissairauden kanssa taistelen ja mietin usein sitä, että missä menee terveen järjen raja? Nykypäivänä se tuntuu monissa asioissa olevan ihan veteen piirretty viiva. Se mikä on mulle hyvä ja toimii mulla, ei todellakaan toimi kaikilla. Välillä mua ahdistaa, kun ihmiset toteaa mun laihtuneen ja siitä tunnutaan tekevän numero. Tuntuu, että mä ja etenkin mun kroppa ollaan suurennuslasin alla. Onhan se kiva, että laihtuu ja laitoin mä kuvankin Facebookiin pienemmästä vartalosta, mutta jotenkin ahdistaa sellainen kysely, että miten mä oikein onnistuin. Mullahan ei luonnollisestikaan ole vastauta siihen… Mutta se on aika normaalia, että kortisonin mukanaan tuomat haitat poistuu, kun kortisonia ei saa.
Mutta yhtä haitallista on laihuus, kun lihavuuskin, etenkin kun puhutaan ääripäistä. Ihmisten lihomisesta ei saa puhua, paitsi seläntakana. Mutta laihtumista saa huutaa ääneen niin, että kaikki kuulee. Laihtuminen siis on suotavempaa, kuin lihominen. Kukaan ei kommentoi, jos turpoaa kortisonikuurilla 20kg, kaikki on ihan hiljaa asiasta, kun astun huoneeseen. Sitten kun ruumiillistun 15 kiloa kevyempänä, niin sen noteeraa kaikki. 😀 Tietysti mulle tulisi paha mieli, kun joku tulisi tiedustelemaan, että miten olen onnistunut lihomaan, mutta olisi mulla siihenkin vastaus. 😀
Ihmisten ulkonäköä ja ulkoisia muutoksia tarkastellaan koko ajan ja niistä puhutaan. Mutta mä olen sama ihminen painoin mä mitä vain. Mun elämä ei ole pudonneiden kilojen myötä sen parempaa, kuin lisäkilojen kanssa. Luonne ei ole muuttunut radikaaliksi, en ole myöskään huomannut rikastuvani painon putoamisen aikana, eikä henkisellä puolella ole liiemmin mitään muutoksia tapahtunut. 🙂 Tietysti minäkään en viihdy pallona ja haluaisin niihin mittoihin, joissa joskus olin. Siis silloin, kun en vielä ollut sairas. Pääsen niihin joskus tai sitten en. Tärkeintä on se, että minkälainen mä olen ihmisenä, ei se miltä mä näytän. (Rumien puhettahan tää tällänen on) ;). Mutta onnellisuutta ja henkistä tasapainoa ei saada ulkoisista tekijöistä, se kaikki kumpuaa sisältä.
Oli siis minkänäköinen tahansa, niin silloin olet onnellinen, jos olet tyytyväinen itseesi ja löydät itsestäsi hyviä asioita. 🙂
-M-
PS: Hyvä ruoka on parasta!!!