Tänään olin Meilahden arpajaisissa. Lähdin siinä uskossa, että tänään annetaan kuuden ja viimeinen kortisonipulssi, tietysti mua vainosi epäilys takaraivossa, ettei tää jää tähän. Kauhunsekaisin tuntein mä sitten laahustin ensin tapaamaan endokrinologia.
Endo teki silmien liikkuvuustestin. Silmät liikkuu viläkin ihan mukavasti, punoitus ja tulehduksellisuus jälleen kateissa. Sitten värinäkötesti (ilmoitin rehellisesti, että osaan ne numerot ulkoa), takaperin ne ei menneet, eli taas oli uusia numeroita. Värinäkö siis kunnossa. Luomiturvotus vähentynyt lokakuusta, painoa tullut lisää huikeat 1,5kg (viimeksi tuli 20kg). Ja sitten se metallipittari ohimolle ja mittaamaan silmien ulkonevuutta… Lääkäri laittoi mitan mun naamaan. Otti mitan pois. Katsoi mua. Katsoi mittaa. Laittoi mitan uudelleen naamalle. Katsoi mua. Katsoi tietokonetta. Katsoi mittaa ja sanoi: ”Sun silmien ulkonevuus on pienentynyt 2,5mm!” Huudahti lääkäri. Musta ei irronnut reaktiota. Ei minkäänlaista. Kilpirauhasarvot ok. Leukosyytit koholla (oli tulehdus kokeiden aikaan), maksa ja munuaisarvot keikkui juuri ja juuri viitteiden alarajalla ja sitten kiristettiin silmäkuoppaleikkauksella ja jollain pillerihoidolla ja kaikella muulla mahdollisella. Sitten lääkäri totesi: ”Nää vasta-aineet on alempana, kuin koskaan aikaisemmin. Arvo on 0.8.”
Kortisonia siis annetaan, koska sillä on mahdollisuus saada tää tauti remissioon, stabiiliksi. Varoivainen toivo on olemassa, mutta mä en usko vielä. Toivoa on, mutta siihen ei pidä tuudittautua enää. Mutta vähän lisää optimismia kuitenkin. Jos Basedow ei nytkään asetu, niin ainakin toivoa on ja apuja on. Tosin on vissiin kyseenalaista pumpata nuori ihminen täyteen kortisonia useampaan otteeseen. 😉 No, Magneettikuvat tammikuussa näyttää, että mikä meininki silmälihaksilla on.
Sitten mä sain nukahtamislääkkeitä lääkärin pakottamana. En pyytänyt. En halunut. Uhkaili sydänkohtauksella, veritulpalla, diabeteksellä, ylipainolla (ihan kun en olis muutenkin), huonommalla hoitovasteella, psyykkisillä ongelmilla ja kaikella muulla mahdollisella. Nukahtamislääkkeen puolikas ei kuulema ole vaaraksi, etenkin vain kahtena päivänä viikossa kuuden viikon ajan… Tosin, tämä sama lääkäri on kaksi kertaa nähnyt mut leikkauksen jälkeen lääkepöllyssä. Lääkäreiden mielestä bentsot on kai kevyitä lääkkeitä, joita voi popsia, kun jotaan irtokarkkeja) Ilmeisesti lääkäri muisti nää mun sekoilut ja kehoitti aloittamaan puolikkaalla. 😀 Mä en pidä nukahtamislääkkeistä ajatuksena ja vältän niitä viimeiseen saakka, mutta nyt aletaan olla jo äärirajoilla, joten pakko kai kokeilla. Jos eka kerrasta jää traumat, niin sitten en ota toista kertaa. Järkyttävintä oli huomata, että noi nukahtamislääkkeet ei maksaneet juuri mitään. o.O Kysynnän ja tärjonnan laki pätee näköjään lääkebisneksessäkin ja ilmeisesti nukahtamislääkebisnes soljuu mukavasti eteenpäin…
Että tämmöstä Meikussa.
-M-