Mun elämä… Mä meen mielenkiintosessa vuoristoradassa ja tunteet kulkee laidasta laitaan ja oikeestaan kaikki menee, miten menee. Elämä kuitenkin kantaa edelleen.
Kiirastorstaina mä sain puhelun iltapäivällä, että mut on valittu asuntolaohjaajaksi naapurikaupunkiin. Työllistyn asuntolaan, jossa tulen työskentelemään autismin kirjon asiakkaiden kanssa. En ole koskaan aikaisemmin työskennellyt kehitysvammaisten kanssa, joten jännä nähdä mitä siitä tulee. Vuorotöihin pääsen palaamaan takaisin ja ilta- ja viikonloppuvuorot tulevat osaksi elämääni jälleen. Illat ja viikonloput näkyvät positiivisesti palkassa kuitenkin. Avoimin mielin suuntaan kohti uusia ohjauksellisia haasteita ja olen valmis kehittämään itseäni ja kehittymään ohjaustyön ammattilaisena. Haasteita mulle luvattiin, mutta haasteita mä olen vailla.
Pitkäperjantaina miehen veli ja tämän vaimo tulivat meille syömään ja putkimies-veli asentamaan astianpesukonetta siinä samalla. Kerroin miehen veljen vaimolle työllistyväni autismin kirjon asuntolatyöhön ja tämä taas vastavuoroisesti kertoi minulle, että he toimivat tukiperheenä autistisille lapsille ja että se on raskasta, mutta palkitsevaa työtä. Pitkäperjantaina riivasi myös lonkkakipu, josta mieheni veli kuittaili mulle ja väitti mun olevan vanha. Hyvähän se on kuusi vuotta nuoremman huudella. 😉 Perjantaina pyörimme uudella asuinalueellamme ja tutkimme, mitä kaikkea täältä mahtaakaan löytyä ja löytyihän sitä kaikennäköistä mukavaa ja kivaa. 🙂
Lauantaina iso kasa ystäviä kokoontui meille ja vietettiin laatuaikaa harrastusten parissa. Ainoa ongelma oli se, että lonkkakipu oli päättänyt siirtyä alaselkään ja kylkeen ja oma oleminen oli sitä myöten pikkuisen vaikeaa. Seitsemän aikaan ystävät sai mun tuskaisuuden seuraamisesta tarpeekseen ja mies heitti mut sairaalan päivystykeen. Sairaalassa hengailin kirjan ja kännykän kanssa vajaat kaksi tuntia, sain buranaa ja panadolia ja käskyn hakea niitä lisää seuraavana päivänä. Olo helpottui kipulääkkeiden saannin jälkeen ja tulin linja-autolla kotiin.
Sunnuntaina selkä ja kylki oli edelleen kipeinä ja käytiin hakemassa 600mg Buranaa ja 1 g panadoleja apteekista ja mentiin vanhemmilleni syömään. Natustelin kipulääkkeitä huiviin, kuin karkkia ja kipu ei helpottanut. Päästiin kotiin ja sitten aloinkin ulvoa tuskissani. Olin ottanut kipulääkkeiden kaveriksi yhden relaksantinkin, mutta nallekarkeistakin olisi tullut parempi olo, ainakin se olisi maistunut paremmalle. Ja taas mentiin sairaalan päivystykseen. Miehen tyttökin itki, kun olin kipeä. Päivystyksessä mies ja tyttö istuivät leikkihuoneessa ja minä kävelin ympyrää, koska kävely ja liikkuminen teki olosta jokseenkin siedettävää. Lihas kramppasi ja kovaa, kipu oli niin hirveä, että teki mieli oksentaa. Reilun tunnin odottelun jälkeen sanoin miehelle, että menee tytön kanssa kotiin ja mä soittelen, kun pääsen pois. Kivuissa ollessa aika menettää merkityksen, ei oikeastaan ole muuta, kuin kipu. Sitten pääsin vastaanotolle ja sain relaksanttia kankkuun ja reseptin ja sitten päivystävän apteekin kautta kotiin. Kaksi tuntia myöhemmin kipu tuli takaisin ja taas olin tuskissani ja itkin. Soitin veljeni avovaimolle, joka heitti mut jälleen päivystykseen. Päivystyksessä sain tramalia kankkuun, olin tunnin seurannassa ja sitten käskettiin takaisin kotiin. Kaksi laastaria, yksi kummassakin kankussa ja kipu oli taas palaamassa. Mies ja tyttö nukkuivat jo, olihan kellokin jo seuraavan vuorokauden puolella. Raahasin patjan olkkarin lattialle ja uskottelin itselleni, että tramal auttaa, ei auttanut. Vähän ennen aamu viittä otin buranan ja panadolin ja yritin uudelleen nukkua, puoli kuusi otin relaksantin ja sitten sammuin istualtani sohvalle ja sain unen. 😀
Maanantaina mies lähti ystäviensä kanssa urheilemaan ja minä lähdin miehen tytön kanssa leikkipuistoon ja ostettiin hyvän sään kunniaksi myös jäätelöt, liikkuminen ja ulkoilu auttoi kipuihin, vaikka popsinkin särkylääkkeitä isoja määriä.
Tiistaina olin sairauslomalla, kävin vähän kävelemässä ja muutoin koomailin kotona ja mietin miten tehdä jotain rasittamatta kohtuuttomasti alaselän lihaksia. Sillä tuli harvinaisen selväksi, että alaselkä kramppasi muutosta johtuen ja koska olin kiipeillyt, kurotellut, nostanut ja laskenut painavia asioita, ollut vaikeissa asennoissa jne… useita päiviä, niin siitähän se selkä sitten otti itseensä…
Muuten mä olen mennytkin tunteiden vuoristoradassa. Olen kertonut töissä lähteväni pois ennen työsopimuksen päättymistä ja esimieheni näytti aidosti pettyneeltä, vaikka onnittelikin uudestä työpaikasta. Työkaveritkaan ei ole hurranneet mun lähdöstä ja mä olen prosessoinut eroahdistusta itsekin. Enhän mä lähtisi, jos ei olisi pakko, mä haluaisin olla maailman parhaassa työpaikassa ja työyhteisössä töissä edelleen, mutta joku joka päättää on sitä mieltä, ettei tarvitse.
Keskiviikkona sain tietää, että Badsedowin tauti on nyt selätetty!
****
Sitten vähän vihjeitä tulevasta. 😀
Mulla on tarve tai oikeastaan taipumus tehdä asioita tavalla, joka saa ihmiset puhumaan ja pyörittelemään silmiä päässään… Ja koska on mahdollista taaplata tyylillään, niin sitten voi tehdä niin. Tässä siis siitä pari esimerkkiä ja näistä lisää sitten hieman reilun kuukauden päästä. 🙂
-M-