Mä sain Apulannan kokoelmalevyn viikolla postista, kokoelma sisälsi myös Revenge of the A.L people levyn, joka on päivitetty versio Attack of the A.L people – levystä. Oon myös luonnollisesti kuunnellut noita 52 parasta biisiä ja olen tehnyt itsekin aikamatkaa mun tunteisiin ja eri elämäntilanteisiin. Musiikin voimaa ei pidä aliarvioida. 🙂
Eilen vajosin itsesääliin ja todella syvälle sinne. Mä mietin sairautta ja kaikkea tähän 14-vuotiseen kilpirauhassotaan liittyvää, tosin iso osa ajasta on mennyt siihen, etten edes ole tiennyt, mitä vastaan taistelen.
Eilen mä siis mietin, että kuinkahan monta kertaa ihmisen on keskimäärin noustava omille jaloilleen saman asian romuttaessa ja repiessä palasiksi? Ittensä kokoaminen vie aikaa ja sitten tulee yksi tilanne ja sen jälkeen helähtää taas palasiksi, jotka on jälleen koottava. Jos pisin stabiili aika on maksimissaan ollut puoli vuotta ja sen jälkeen on taas menty liian lujaa tai liian hitaasti, niin mitä se oikeesti pidemmällä juoksulla tekee psyykelle? Mun pää voi kuitenkin mukavasti, mulla on keino purkaa ajatuksia, pahaa oloa. Apulannan musiikki on kulkenut mun elämässä melkein 20 – vuotta, ensin isompien sisaruksien kasetteina ja varhaisteini-iästä sitten omina cd-hankintoina. Kuin pienestä ja siltikin niin suuresta asiasta voi olla kyse.
Mä projisoin mun raivon, mun tunteet musiikkiin ja annan tunteille vallan, kai musiikki on parempi, kuin viinapullo. 😀
Mä oon ihminen, joka ei kykene tasapaksuihin tunteisiin, enkä mä kykene elämään siten, että kaikki on samanlaista harmaata mössöä. Jos kaikki on muuttumassa harmaaksi, niin mä kyllä järjestän asiat siten, ettei ainakaan ole tylsää. Tää on niin hyvässä, kun pahassakin. Pahinta on se, jos lakkaa tuntemasta. Eläis vaan zombiena, eikä mikään tuntuis missään. Mun on päästävä pohjalle ja noustava ylös. Elettävä laidasta laitaan, ei se muuten ois mun elämää.
Mä eroan siinä monista (jostain syystä), että en ole luovuttanut, vaikka mieli on tehnyt. Mutta mä en pelkää elämää. Mä nimenomaan pelkään sitä harmaata mössöä, sitä puolielämää, joksi elämä voi muuttua. Mä olen elänyt senkin vaiheen, enkä tahdo sinne enää takaisin. Mun elämä oli joskus nukkumista, mikään ei tuntunut miltään. Ainoa todellisuus, jossa oli hyvä olla oli unitodellisuus. Onneksi mä sain kilpirauhaslääkityksen ja elämä alkoi taas tuntumaan joltain.
Eilen elämä tuntui epäreilulta, aina on Basedowin kanssa jotain. Kuten nyt vasta-aineiden aktivoituminen jälleen. Nyt te kaikki taas kysytte, että miten mä sen voin tietää, kun olen labroissa käynyt eilen ja tiistaina vasta edessä endola. No, minäpä kerron, kertaakaan en ole ollut väärässä näissä asioissa. Mä tunnen mun kropan, mä tiedän miten se toimii ja miten sen kuuluisi toimia. Jos mua on jollain siunattu, niin hyvällä kehontuntemisella.
Vuonna 2010 mä olin ainoa, joka oli oikeassa siinä, etten ole masentunut ja että vika on jossain muualla kun päässä. Lääkärit ja ystävät väitti kaikki jotain muuta. Mä olin yksin kaikkien niiden oireiden kanssa ja kaikki väitti, että mulla on masennus, burn out tai mielenterveysongelmia. Mä olin pohtinut asioita ja itseäni. Mä en saiasta sellasia sairauksia. Sitä paitsi masennus ja muut mielenterveydelliset ongelmat ei aiheuta hiustenlähtöä, lihimista (vaikka ei syö), ei lisääntynyttä mustelmien saantia, ei matalaa ruumiinlämpöä, eikä jatkuvaa palelua ja ientulehduksia. Mä vaadin kilpirauhaskokeet ja arvot olivatkin selkeästi vajaatoimintaa. Kun lääkitys niinsanotusti alkoi potkimaan, niin tapani mukaan auoin sitten naamaa takaisin, että: ”Tässä S**tana teille mielenterveysongelmia!” Mä olin aika dramaattinen silloin. 🙂 Mutta koin sen oikeutetuksi, koska kukaan ei uskonut, eikä oikeastaan tukenut. Varmaan moni uskoi, että mä vaan koetan väkisin löytää jonkun syyn sille, miks mun päässä vähän napsuu. Eikä ketään käy siitä syyttäminen, mä olin aika hurjassa kunnossa.
Sittenmmin tulikin pitkäaikaistoverini Herra Basedow elämääni. Basedowin kanssa on todella vaikea päästä yhteisymmärrykseen siitä, että mitä mun kehossa pitäisi tapahtua ja sitkeä kaveri, kun ei älyä poistua mun elämästäni. Kukaan ei kuitenkaan enää kyseenalaista mun sairauttani. Nykyään ihmetellään, että miten olen pärjännyt ilman mielenterveysongelmia. No, minäpä kerron. Mä annan itselleni satunnaisesti luvan romahtaa, luvan hajota ja luvan olla jaksamatta. Kiukuttelu puhdistaa ilmaa ja mieltä. Yleensä nukutun yön jälkeen ymmärtää, ettei tässä olekaan mitään niin suurta hätää, kun heräsin tänäkin aamuna juomaan lempi juomaani kahvia. 🙂 Heräsin tänäkin aamuna, nousin ylös sängystä valmiina ottamaan vastaan sen, mitä maailma tänään mun päälle keksii kaataa.
Sissiksi mua sanotaan. Ehkäpä olen, mutta oliko joku muukin vaihtoehto? 😀 Ei elämän suuressa pokeripöydässä kukaan saa valita korttejaan ja hyväkin käden voi tyhmyyspäissään pelata huonosti. Kyse ei ole siitä, että voittaako vai häviääkö, kyse on siitä, että uskaltaa pelata, uskaltaa elää, ottaa riskejä ja ennen kaikkea uskaltaa ottaa vastuun teoistaan. Elämä on sitä, miksi me sen teemme. Välillä on ikäviä sattumuksia ja vielä inhottavempia olosuhteita, mutta se pitää muistaa, että olosuhteet me luomme kuitenkin itse. 🙂
Hyvää viikonloppua. Kehoitan kaikkia Fenix-lintuja nousemaan tuhkasta!
-M-