Torstaina suoritettiin silmäleikkaus ja perjantaina pääsin jo kotiin. Nyt taitaa kaikki pahimmalta kuulostavat leikkaukset olla histroriaa. Tai eihän sitä tiedä, mitä tää elämä eteen heittää, mutta ainakin leikkaava lääkäri oli tyytyväinen lopputulokseen ja niin olen minäkin.
Tämän hetken tilanne on se, että oikea silmä on mustana ja nenästä valuu veristä tauhkaa. Poskiontelot on täynnä sitä itseään ja niistää saan ensi viikon torstaina vasta. Muuten vointi on ihan hyvä.
Torstaina mies heitti mut Meilahteen korvaklinikalle klo: 6.30. Klo: 8.00 kävelin omin jaloin leikkaussaliin ja siinä sitten tuhrattiin tunti aikaa, kun eivät saaneet kanyylia suoneen. Molempiin käsiin on tulossa hillittömät mustelmat. Sitten saatiin kanyyli kiinni ja sitten annettiin puudutusainetta, antibiottia ja lopuksi unilääke. Tällä kertaa pääsin seitsemään saakka, ennen kuin tipahdin unimaahan…
… Heräämössä tunnen, että poskiontelot on täynnä tauhkaa, olo tuntuu flunssaiselta, kurkku on kipeä ja inhottava lisähappi puhaltaa ikävästi. Tempaisen happimaskin pois. Samoin tein hoitaja tulee vaahtoamaan, että tarvitsen lisähappea ja minä väitin, että en tarvitse, että hengitän ihan kivasti itse. Hoitaja väitti mun happisaturaation olevan alhainen, mutta totesi mun kuitenkin hengittävän hyvin, joten ehkä masiina oli rikki.
Seuraavaksi anestesiahoitaja alkoi kyselemään kummia mm. Mitä teen työkseni, missä asun ja tiedänkö missä olen ja muita peruskysymyksiä. Vastailin ja kummastelin mielessäni, että meniköhän jotain pahasti pieleen. Liikuttelin käsiä ja jalkoja, ainakin ne toimi ihan kunnolla.
Anestesiahoitaja selitti toiselle, että mulle tehtiin kaksi toimenpidettä, nousin sängyssä ylös ja kysyin, että mitä mulle tehtiin? Ja mut painettiin takaisin makuulle, sillä nenästä turskahti syliin kunnollinen määrä verta ja mulle sanottiin, että lääkäri kertoo mulle tarkemmin. Sitten seurasi iso kasa lisäkysymyksiä mun työstä ja aikaisemmista töistä ja mun mielestä me käytiin sen hoitajan kanssa ihan fiksu keskustelu, vaikka olinkin lääkepöllyssä. 🙂
Tunti mua siinä kaiken kaikkiaan tarkkailtiin ja kahden aikaan olin omassa privaattihuoneessani, siitä sitten nousin ylös ja menin vessaan. Havaitsin siinä vaiheessa, että silmään on tulossa oikein mukava mustelma ja nenästä valui verta.
Viiden kieppeillä paras ystävä tuli moikkaamaan mua sairaalaan, sain ruoaksi kasvissosekeittoa ja ystävän salakuljettamaa kahvia. 😀
Perjantaina mulle sitten kerrottiin, että poskiontelosta oli jouduttu suoristamaan seinämä, jotta silmäleikkaus päästiin tekemään ja leikkaus jouduttiin tekemään läheltä aivoja. Ilmeisesti mun aivot toimii, kun kerran kotiin päästivät. 🙂 Leikannut lääkäri sanoi, että mulla on tosi hyvänlaatuinen ja kova luusto, mikä taas vaikeutti hänen työtään. Parhaan ystävän kanssa suhattiin Taxilla tänne meille ja sitten alkoi pyykinpesu ja ruoanlaitto. Kyllä, tein kaiken tämän. Kyllä, minulle tehtiin iso operaatio, mutta selviydyn siltikin arjestani.
Myöhemmin käytiin vielä Jumbossa parhaan ystävän ja toisen ystävän kanssa. Ihmiset vähän katsoi mua ja mun mustaa silmää säälivästi, eikä se mulle antibiotteja antanut apteekintätikään tuntunut nielevän tarinaa silmäleikkauksesta. 😀 No, pitäkööt ihmiset tunkkinsa. 😀
Lääkäreiden mielestä mun nopea toipuminen leikkauksista johtuu asenteesta. Kovasti kummastusta herätti myös se, että olen kaikkien hoitojen ja operaatioiden välissä pystynyt olemaan töissä. Tän pitäisi olla henkisestikin raskasta. Ja onhan tää osaltaan, mutta en mä töissä ajattele sitä, että kuinka henkisesti raskasta mun elämä on. Töissä on ihan omat stressinsä ja siihen ei henkilökohtainen elämä mahdu.
Moni on mulle sanonut, ettei itse kestäisi vastaavaa muutosta, mitä ulkonäössä tapahtuu, että silmien mollotus olisi pahinta ja sen asian kanssa ei voisi elää. Mä olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa, kun oikeasti sairastuu, niin pinnallisuus katoaa pikkuhiljaa. Kärjistetysti sanottuna harva meistä miettii, että kuollakko kauniina vai elääkö rumana ja hinnalla millä hyvänsä. 😀 Kyllä melkein kaikki valitsee elämän. Omat puutteet ja viat on kuitenkin mahdollista kääntää edukseen. Ja niiden kanssa voi elää.
Enkä mä ole ehtinyt kummastelemaan omaa ulkonäköäni, ehkä tietoisesti olen halunut olla ajattelematta asiaa. Mutta viime syksynä, kun Basedowin vasta-ainekokeet tuli, niin mut passitettiin kortisonitiputukseen, aloitettiin vahva lääkekuuri, poistettiin kilpirauhanen ja leikattiin silmät ja nyt silmät on leikattu toistamiseen. Yhtäkkiä mun elämä vaan täyttyi hoidoista ja lääkäreissä ravaamisesta ja suuresta hämmennyksestä ja sitä vaan mentiin.
Tän sairauden takia mun ei ole tarvinut luopua oikeastaan mistään, mä olen saanut elämältä paljon jokatapauksessa. Mä en vain halua piiloutua. Toki jotkut ihmiset pilkkaa ja huutelee, mutta useimmat vain tuijottaa ja miettii. Todella harva kyselee, mutta kyselijöistä mä tykkään eniten, ne ainakin tahtoo tietää totuuden. 🙂
-M-