Sitä menee elämän kyllästyttämänä ja kypsyttämänä aamulla töihin, ihan tavalliseen tapaan. Iltavuorosta aamuvuoroon meneminen aiheuttaa toisinaan puhtaan vitutuksen elämää kohtaan. Tänään oli sellainen aamu, että ärsytti vähäisten unien jälkeen, ärsytti raahautua töihin neljän ja puolen tunnin takia ja ärsytti se kaikki hallinnollinen duuni, joka mulla oli edessä ja joka odotti tekijäänsä. Pääsin töihin ja laitoin kahvin tulille. Myös työkaveri oli poikkeuksellisen ärsyyntynyt pestessään viikonlopun tarvikkeita ja tälläkin oli edessään epämiellyttävä päivä. Menin koneelle ja aloin näpyttämään päätteen ääressä juttuja, vaikka kiinnostus näpyttelyyn oli reilusti nollan alapuolella.
Toinen työkaveri astui noin tuntia myöhemmin toimiston ovelle ja ilmaisi ärsyyntymistään siitä, että näin hienona päivänä pitää olla töissä sisällä. Tehtiin tahoillamme töitä lounasaikaan asti, käytiin kaupassa, syötiin, juotiin kahvit, onniteltiin kolmatta työkaveria valmistumisen johdosta ja palattiin kaikki hommiimme. Alettiin lounaan jälkeen päästä ihan kunnolla vauhtiin ja naureskeltiinkin jo. Sitten tuli tieto, joka pysäytti kaiken. Otsikko kuului: ”Suru-uutinen”. Sitten kaikki vaan pysähtyi. Kaikki pinnalliset, arkiset valituksenaiheet tuntui tyhjiltä ja typerältä. Tuntui ehkä siltä, että on jotenkin järkyttävä idiootti… Pysähdyin, menin shokkiin, tuli hiljaista… Pää humisi tyhjänä… Mitä sitten? Mitä mä teen?
Kriisin sattuessa mä reagoin siten, että kylmä järki ottaa mut valtaansa. Maailman näkee ihan eri silmin, kaikki on puhtaasti loogista ja kaiken voi järkeistää. Organisoi ja toimi järjestelmällisesti. Pää ei muutu puuroksi, vaan ajatukset on kirkkaina. Asiat on suunniteltava, ne on järjestettävä ja tehtävä se kaikkein suurin työ, ennen kun voi romahtaa. Vasta sitten, kun kaikki on tehty voi itse antaa periksi ja surulle vallan, mutta niin kauan, kun on tehtävää, se on tehtävä.
”Mitä me tehdään huomisen kanssa?” Multa kysytään. ”Show must go on!” Vastaan ja niin tehdään, suunnitelmiin tulee vain pieni muutos. Silloin, kun elämä keikuttaa venettä, niin silloin on tärkeää pysyä kiinni arjessa ja mentävä eteenpäin, on annettava aikaa itselleen selvittää ajatukset ja suoritettava samalla. ”Ei saa jäädä tuleen makaamaan!” Huutaa järki ja mä tottelen. Mä olen turta ja vähän hukassa. Arkinen päätöksenteko on kaupassa vaikeaa. Mitä mä haluan syödä? En tiedä, enkä keksi mitään, vaikka olen kaupassa, josta saa lähes kaikkea mahdollista.
Kolmekymmentä ikävuotta tulee lasiin tämän päivän puolella, mutta nyt ajatukset on jossain muualla, kun itsessä. Ajatus on omassa surussa ja siinä, että pohdin, kuinka tästä selviää eteenpäin. Päivä kerrallaan on mentävä…
”Elämään ei saa varoitustarraa ja vaikka saisikin, kuka niitä noudattaa?” (Apulanta – pihtiote)
-M-