Aamu valkenee. Herätyskello(t) aloittaa raivoisan äänten kakofonian asunnossani. Havahdun hereille, en jaksaisi nousta ja lähteä… Kissat tulevat hyppimään sänkyyn herättääkseen minut tai edes vieressäni nukkuvan miehen. Näiden kuukausien aikana kissat eivät ole oppineet sisäistämään, että mies ei nouse juuri koskaan ennen minua ylös, ei vaikka ne soittaisivat banjoa ja pitäisivät paraatiharjoitukset ”nälkäkuolemansa” johdosta.
Nousen itsekseni kiroillen ylös. Taas melkein myöhässä. Puen päälle menen tupakalle. Läheisille tutuksi tulleessa aamukoomassani en noteeraa säätä, enkä mitään muutakaan. Savukkeen jälkeen lampsin aamutoimille kissasaattueessa. Pesen hampaat, käytän suuvettä, otan kaksi pilleriä Tyrazolia ja yhden pillerin seleeniä. Ruokin kissat. Ilmoitan miehelle, että aika nousta ylös, mies nousee, pukee, hoitaa toimet ja lähdemme ajamaan kohti sairaalaa.
Autolle kävellessä minäkin noteeraan ilman IHAN SAATANAN kylmä, keuhkot jäätyy, aivot jäätyy piposta huolimatta, hengitys salpautuu. Auto onneksi lämpenee nopeasti.
Sairaalalle päästyämme, poltin savukkeen, hyvästelin miehen ja jatkoin matkaa sairaalan ilmoittautumispisteelle. Ensin labrat ja sitten kortisonitiputus.
Olen puoli kahdeksan jälkeen paikalla, saan numeron 33. Labra on auennut noin 8min sitten ja totean, että joillain on joko aikaa, he eivät ole aamu-unisia tai he nauttivat jonottamisesta ja ajantappamisesta sairaalassa.
Minäkin aloitan perinteisen ajantapponi. Facebook auki, sitä ennen kuitenkin saan selvyyden, että ulkona oli 21 astetta pakkasta. – Ei ihme, että palelsi, ajattelin. ”Pakollinen” maanantain statuspäivitys ”Verta ja kortisonia, mahtava tapa aloittaa maanantai.” Niinpä niin…
Vuoroni tulee alle puolen tunnin odottelun jälkeen. Tottuneesti vapautan vasemman käteni hupparin hihasta, eikä meidän tarvitse keskustella koetta ottavan hoitajan kanssa. Minä tiedän, mitä kokeita otettiin ja saakoon hoitaja työrauhan. Maahanmuuttajamies ottaa tottuneesti viisi putkellista verta. Olen niin ”kiinnostunut” tilanteesta, etten oikeastaan jaksa noteerata edes mahtavaa ja varmaa suoritusta. Verikokeissa liki koko elämän rampanneena tilanne ei jaksa enää edes jännittää tai kummastuttaa. Hoitaja ottakoon verensä ja lääkäri tulkitkoon arvot, joko mielesekseni tai mieliharmikseni. Olen jo menettänyt uskoni siihenkin, että lääkäri osaisi hoitaa ko. sairautta, joten säätelen annokseni itse. Enää en jaksa edes neuvotella.
Menen tupakkipaikalle ja vasta sitten tajuan, että jätkällähän oli rutiini kyseiseen touhuun. Lähetän mielessäni hänelle kiitokset samalla kun tumppaan tupakan ja lähden liikkumaan kohti sisätautien poliklinikkaa.
Vastaanotto on taas hyvä, mutta kolme kertaa multa puhkaistiin kanyylilla verisuonia, kunnes tuli taas pistäjä, joka pärjää mun verisuonien kanssa. Melkeen meinasin ehdottaa, että jos se labrassa ollut maahanmuuttajamies tulisi pistämään kanyylin. Suoneni kuitenkin tykkäävät paeta, kun alan pelkäämaan tai kun niitä puhkotaan kohtuuton määrä ja ilmoitin tämänkin hoitajalle. Syöpäosaston hoitaja tuli sitten pistämään lopunviimeksi kanyylin ja niin alkoi pukkuisen vajaan tunnin kestävä tiputussessio, minä aikana facebookkasin ja lueskelin kirjaa ja join kahvia.
Tippa otettiin pois ja pistokohta teipattiin hyvin, niin kuin aina. Noh, tälläpä kertaa verisuoneni sitten päättikin vuotaa ja kunnolla ja oma käteni näytti lähinnä teurastajan kädeltä taisi verta olla muuallakin. Räpylä painesiteeseen ja töihin, ekaa kertaa pikkusen huimasi kävellä noin kilometrin matka juna-asemalle. 😉
Töihin päästyäni aloin ratkomaan asiakkaiden ongelmia ja niitä jostain syystä riitti tänään. Mutta tänään ongelmat olivat kuitenkin ratkaistavissa ja elämä siitä sitten suttaantui kuitenkin. Ratkaisin siinä muutamia muitakin ongelmia.
Iltapäivällä alkoi satamaan lunta taivaantäydeltä ja junat oli myöhässä. Juoksin kotiin ja juoksin takaisin junaan ja sen jälkeen kävimme miehen kanssa katsomassa hienoa rivitaloasuntoa, jota tuskin tulemme saamaan näissä olosuhteissa… No, rivareita on maailma täynnä. ^^
Kotiin päästyäni soitin parhaalle ystävälleni kertoakseni asunnosta, sen jälkeen siskoni soitti, sitten soitin uudelleen parhaalle ystävälle, sen jälkeen soitti toinen ystävä (joka myös onnistui puhumaan puhelua itsensä kanssa, niin puhelimeni väitti), sen jälkeen soitti mies ja nyt vähän yli 11 yöllä istun kirjoittamassa tätä blogia, jossa ei ole mitään tekstiasullista järkeä.
Mutta liikuttu on paikasta toiseen melkein kymmenen kilometria kaiken kaikkiaan, josta suurin liikkumisen osuus on tapahtunut työpaikassa. Muu on ollut julkisilla (ja autolla liikkumisen) siirtymämatkoja. Ja kun on saanut kortisonia ja liikkuu paljon, niin tietäähän sen taas, että jalat huutaa hoosiannaa…
-M-