Tänään parhaan ystävän kanssa käytiin ulkonäkökeskeisyydestä keskustelua. Sen näköinen tyyppi, joka sua peilistä katsoo määrittelet sen rumaksi tai kauniiksi. Jokainen yrittää piilottaa ulkoisen rumuutensa jotenkin. Oli ne sitten finnejä, väärässä paikoissa olevia ihokarvoja, vääränmalliset kulmakarvat, vinot hampaat… Listaa voitaisiin jatkaa ikuisesti ja loputtomiin.
Suihkussa jalkakarvoja poistellessani aloin pohtimaan rumuutta. Mä olin ruma teini, koska mulle väitettiin niin. Tänä päivänä ymmärrän sen, että mua rumaksi haukkuneet tytöt oli ehkä kateellisia mun aikaisin alkaneesta murrosiästä ja siitä, että koulun ulkopuolella mulla oli oma kaveriporukka ja oma elämä, mihin he eivät päässeet käsiksi. Olen aina ollut lievästi ylipainoinen, mutta silti miesehdokkaita oli jossain aikuisuuden kynnyksellä sen verran, että rumimpia sai potkia pois.
Mä en silloin ymmärtänyt sitä, mikä mussa on kaunista, koska keskityin siihen mikä mussa oli rumaa. Mulla oli paljon finnejä, jotka peitin meikillä. Ja omia läskejäni koetin peittää parhaan taitoni mukaan vaatteilla. Inhosin kesää myös siitä syystä, ettei vaatteilla saanut kaikkea niin tehokkaasti piiloon kuin talvella. Ja olin ruma, koska mulle oli väitetty niin.
Sitten kun vuosia myöhemmin katsoo omia kuviaan ja miettii, että mitähän rumaa minussakin muka oli? Ihan samanlainen teini mä olin, kuin kaikki muutkin ja saman teinivitutuksen, kapinan ja angstin mä olen elänyt kuin muutkin ja ihan normaalinnäköisenä teininä. En mä ollutkaan silloin kovin ruma.
Aivojen pitää antaa kasvaa ja kehittyä, jotta ymmärtää miksi oli kiusattu ja miksi oli ruma. Teini-iässä muut ihmiset on peilejä ja toisten teinien mielipiteillä on suuren suuri merkitys.
Päästään aikuisikään. Inhotaan omia ulkoisia virheitämme, nyt teini-iästä poiketen ei uskota kun muut ihmiset sanoo, että: ”Olet kaunis!”, sitä vaan kävellään peilin eteen katselemaan omaa rumuuttaan ja masentumaan ja vielä väittämään itelleen, että kaverit valehtelee. 😀 Oikeasti aikuisena on vaikeampaa, kuin teininä.
Mä yritän oikeasti sanoa, että pitäisi lopettaa peilikuvastaan virheiden etsiminen ja olla ylpeä itsestään sellaisena, kuin on. Mä olen nähnyt esimerkiksi syöpää sairastavia ihmisiä läheltä ja kaukaa. Jo pelkästään omissa hoidoissani näin sytostaattien kaljuunnuttamia naisia. Se nainen, joka astui huoneeseen ilman peruukkia, ilman huivia, pää kaljuna ja hoitojen turvottamana, mutta hyväksyen tilanteensa oli ehkä kauneinta, mitä olin nähnyt. Siinä ihmisessä mä näin ehjän itsetunnon. Minäkin halusin ehjän itsetunnon, haluan edelleen.
Nyt mä katson itseäni peilistä. Basedowin taudin ulospullauttamat silmät katsoo takaisin, kortisonihoidon tuomat kymmenen kiloa näkyy mahassa ja naamassa. Vihaan epätäydellisyyttäni. Mutta mä en ole niin ruma, ettenkö voisi katsoa itseäni peilistä. Enkä mä ole niin ruma, ettenkö voisi lähteä ulos. Ihmiset tuijottaa mun silmiä, usein tujotan takaisin silmät palloina.
Jotkut sanoo ilkeyksiä pahoittaakseen tahallaan mun mielen. Mutta mussa on jotain, mitä moni haluaa. Mä olen ainutlaatuinen. Mun elämä on ainutlaatuista ja se on mun omaa. Mulla ei ole tarvetta luoda kuvaa kenellekään täydellisestä elämästä, mulla ei ole tarvetta tehdä itsestäni täydellistä, koska mä olen täydellinen epätäydellisenä ja epätäydellisena omana itsenäni mä kelpaan niille jotka välittää musta täydellisesti itsenäni.
Elämä on muutakin kuin ulkonäkö, koska kaikki me aikanamme rypistytään, rupsahdetaan ja kuollaan. Tuskin kukaan kuolinvuoteellaan haluaa viimeiseksi murehtia sitä, kun ei ollut joka päivä omasta mielestään kaunis. Todennäköisesti sitä tulee harmiteltua sitä, että pilasi ison osan elämästään vihaamalla ulkoisia virheitään. 😉
Mä haluan sanoa sen, että olkaa täydellisiä sellaisena, kuin olette. Mun tavoite on sen syöpää sairastaneen naisen tavoite, eli ehjä itsetunto. Eikä se tule meikkaamalla tai virheitään piilottamalla, se tulee itsensä hyväksynnästä.
-M-