Tänään mä olen täysin mitään järkevää syytä ollut iloinen, hyväntuulinen, oma nokkela itseni, jolla on mennyt kaikki aikalailla putkeen. Hyvä päivä siis. 🙂 Eikä mitään kummallista ole juurikaan tapahtunut. Aamulla lähdin töihin, söin junassa aamupalaa ja sitten tein täyden työpäivän ja Ruotsin kokeen, kävin kaupassa ja tulin kotiin. Puhelimessa oon tosin juorunnut tehokkaasti ystävien kanssa. 😉 Mutta ehkä tää tän päivän kitkattomuus sai hyvän mielen itselle. 🙂
Mulla on nyt enempi ollut huonoja, kun hyviä päiviä. Omat terveysasiat rassaa ja myös muiden asiat tuntuu hetkittäin kohtuuttomalta taakalta, ei kai pitäisi valittaa, mutta mä oleb vain hetkittäin tosi kiukkuuntunut siitä, että olen se joka ottaa tosi usein vastaan kaiken. Vaikka ihmiset joutuu ottamaan multakin vastaan, niin koko maailman painoa ei kuitenkaan joka päivä jaksa harteillaan kantaa ja mulla on oikeus olla vitun itsekäs. 😛 Ja mä olenkin. Se on sinällään ihan sama, mitä muu maailma ja muut ihmiset musta ajattelee, mutta niin kauan kun mun terveydentila on kehnompi, kuin heikko niin mä pistän terveyteni kaiken muun edelle ja mä tulen toimimaan niissä rajoissa, missä terveys antaa myöden.
Eli: Ei, en tule hoitamaan häitäsi, en tule suunnittelemaan ilmaiseksi juhliasi, enkä varsinkaan vahdi kenenkään lapsia (kukaan itseään kunnioittava vanhempi ei tällä hetkellä jätä lapsiaan mun huomaan, kun en näe kunnolla ja reagoin hitaasti), en ole myöskään auttamassa muutoissa, enkä auta välttämättä missään muussakaan asiassa. Mun ei ole pakko, enkä mä oikein kykenekään. Mä en myöskään jaksa ihan skarppina keskittyä mun mielestä tyhjänpäiväiseen jauhantaan (ja minä määrittelen sen mikä on tyhjänpäiväistä mielestäni, et sinä).
En mä tietenkään ole ystäviäni tai läheisiäni hylkäämässä, mutta mä olen rikki siinä määrin, ettei kaikki tekeminen oikeastaan ole niin helppoa, miltä se näyttää. Mä jaksan olla pirteä ja iloinen hetkittäin, mutta joskus se on kovan työn ja tuskan takana. Mä tarvitsen aikaa itselleni. Koulun ja työn takia sitä aikaa on vähemmän. Haluan viettää aikaa läheisten ja ystävien kanssa, mutta vaikka nyt kuinka olisi perhettä ja kalenteri täynnä menoja, niin mun kanssa saa tulla myös mun kotiin viettämään aikaa, sillä mullakin on kalenteri täynnä menoja ja kissaotuksia kotona (ne pärjää yksin paremmin, kuin lapset) mutta varmasti on niitäkin hetkiä milloin lapsen/lasten toinen osapuoli voi heitä vahtia. Liikuinhan minäkin aina paikasta toiseen. Mä en pakota ketään tapaamaan mua, mutta mä arvostan vastavuoroisuutta ja arvostan sitä, että muakin ymmärrettäisiin tän asian tiimoilta.
Mä en koko loppuelämääni tule olemaan tämmöinen ja joku kaunis päivä mä olen oma valloittava itseni taas. Jos mä jotain lupaan, niin sen, etten mä anna tän kilpirauhassairauden katkeroittaa itseäni ja mä toivon, ettei se katkeroita mun läheisiä ja ystäviäkään. 🙂
-M-