Nyt on alakanut taas uni maistumaan enempikin, taas luisutaan siihen vajaatoiminnan iloon ja autuuteen, eli paljon nukkumiseen. Hetkittäin taas tuntuu, ettei mikään uni riitä. No, tiistaina on lääkäri ja seuraavan viikon verikokeiden jälkeen ollaan fiksumpia. 🙂
Mä olen miettinyt usein elämääni ja sitä mihin tilanteeseen luisuin vuonna 2010. Kuten olen puhunut, niin muistikuvat niiltä ajoilta ovat hyvin hatarat ja unenomaiset.
Muistan, että nukuin ja itkin paljon. Muistan, että pinna oli kireällä ja muistan, kuinka ostelin melkein joka kuukausi raskaustestejä, kun päivälleen ja kellonlyömälleen tasan 28päivää oleva kuukautiskierto muuttui 30 – 40 päivän välein olevaksi kierroksi.
En pystynyt syömään, ei ollut nälkä ja jos söinkin, niin alkoi väsyttää ihan hirveästi. Söin max. 1200 kcal/vrk ja silti turposin, kuin pullataikina. Koko 42 muuttui kokoon 46. Liikkuakaan ei jaksanut, itkin vain väsymystäni. Ihmiset piti masentuneena ja väittivät mun sairastuneen burn outiin (niillä työtunneilla se ei olisi kuitenkaan ollut ihme). En mä silloin töissäkään juuri mitään saanut aikaiseksi. Paleli kokoajan ja ihosta alkoi kasvaa kummallista nöyhtää. Mä olin kuin anoreetikko, sillä erotuksella, että vaikka söin, niin turposin.
Miltä se tuntuu kun nuorena naisena kokee menettävänsä ulkonäkönsä? Ei pelkästään se lihominen, vaan myös se kun tukka tippuu päästä, iho kuivuu aktiivisesta rasvaamisesta huolimatta melkein suomumaiseksi. Tai se kun ei pysty nauttimaan elämästä ollenkaan, se tunne kun kaikki aiemmin kiva tekeminen muuttuu pakonomaiseksi suorittamiseksi, ei jaksaisi, mutta kuitenkin pakko.
Tammikuussa 2011 me soitettiin yhtäaikaa mun silloisen työparin kanssa omia labratuloksia. Ja kun mä kuulin mun kilpirauhasarvon TSH:n olevan liki 6 (Viiterajat 1 – 3.) niin pomppasin melkein kattoon siitä, että kaikille mun oireille oli syy, vihdoin. Samaan aikaan työparini juhli kolestroliarvonsa laskua. Hetken mä olin oikeasti onnellinen siitä, etten ollut luulosairas, hullu tai masentunut. Kaikelle oli vihdoin selkeä syy.
Maaliskuussa 2011 aloitettiin vihdoin kilpirauhaslääkitys. Ja sitä toipumisen vuoristorataa vedettiin viime jouluun saakka ihan edestakaisin. Annosnostojen yhteydessä vointi koheni 2-4- viikoksi, kunnes se taas romahti vajaatoiminnan puolelle. Annosnostojen väli oli seitsemästä kymmeneen viikkoa.
Joulukuussa 2011 erikoislääkäri nosti mun annostuksen tappiin ja olo ei ollut siitä huolimattakaan hyvä. En edes aamuisin halunnut ottaa tyroksiinia, ajatus sen lääkkeen popsimisesta tuntui vastenmieliseltä.
Aiemman itkuisuuden tilalle saapui aggressiivisuus ja tunnetilat meni sekunissa nollasta sataan, edelleen halusin nukkua, mutta tunne kropassa oli, kuin se olisi ollut liekeissä; – Kaikkiin, lihaksiin, niveliin ja luihin koski ihan hirveästi. Tammi- ja helmikuun mä ramppasin yksityisellä, mulle määrättiin vahvoja kipulääkkeitä, reumalääkkeitä, vahvaa buranaa, felden-geeliä, voltarenpillereitä, magnesiumia, rautaa, kalsiumia… Reumaseulat tehtiin ja tutkittiin paljon muutakin. Mitään vikaa mussa ei ollut. Ja alettiin epäilemään fibromyalagiaa.
Onneksi mä itse vedin stopin ja varasin ja sain ajan tunnetulle endokrinologille.
Se endo katseli mun muinaisia kilpirauhasarvoja, kun ne sille tulosteena paperilla vein. Hetkeksi sen lääkärin silmät tummeni ja se näytti niin vihaiselta, että kuvittelin sen heittävän tietokoneensa ikkunasta ulos. 😉 Se nosti katseensa muhun ja kysyi: ”Miksi sulla ei ole aloitettu lääkitystä jo liki 12-vuotta sitten? Sä oot ihan selkee tapaus.” Mistäs mä sen olisin voinut tietää. Tutkimattomat ovat terveyskeskuslääkäreiden tiet ja ajatukset.
Ensimmäinen lääkäri, joka otti mut tosissaan, kuunteli mun kaikki oireet ja halusi löytää ratkaisun mun tilanteeseeni. Mun lääkeannosta pienennettiin ja lääkäri ehdotti seuraavaa tapaamiskertaa syksylle.
Soitin jo toukokuussa uudelleen samalle lääkärille ja sanoin, että oloni on sietämätön, sain ajan ja uuden lääkkeen. Ohjeistus oli kummallinen. ”Nyt kun sä syöt 100µ Thyroksiinia, niin oot kokonaan kolme päivää ilman lääkettä, tää lääke tässä määrin on myrkyttäny sun elimistön. Sen jälkeen sä syöt Thyroksiinia 50µ siihen saakka kunnes tää Liothyroniinin erityislupa-asia saadaan käsiteltyä. Sitten sä syöt 25µ Thyroksinia ja 10µ Liothyroniinia.” Mä ajattelin, et sen lääkärin on pakko olla hullu, koska omasta mielestäni mä en ikinä tulisi pärjäämään niin pienillä määrillä. Ja ilman lääkettä oleminen tuntui ajatuksena pelottavalta. Mä kuitenkin noudatin lääkärin ohjeita ajatellen, ettei se mitään ota, jos ei annakaan. Ja hups, vointi oli parempi, kuin vuosiin, jos ikinä. 🙂
Mitä muuta on tapahtunut? Se koko 46 on taas muuttunut kokoon 42. 🙂 Pahin painohuippu oli silloin, kun painoin melkeen 90kiloa, viimeksi kun kävin vaa-alla painoin alle 70kg. 🙂 Syön hyvin ja monipuolisesti ja nautin syömisestä, salaatteja, lisukkeita, kastikkeita, keittoja, leipää, suklaata, salmiakkia. 🙂 Kaikkea. 🙂 Pyrin pitämään ruokavalioni terveellisenä, mutten mä vastaankaan laita, jos joku ehdottaa pizzalle tai hampurilaiselle menoa. 🙂
Hetkittäin mua ahdistaa, kun ihmiset huomauttaa mun laihtuneen, kaverit saa kyllä. Mutta ne tuntemattomammat, jotka ei edes tiedä mun taustoja ja kun ne kyselee, että mitä mä olen tehnyt ja miten mä olen onnistunut. Joko mä joudun selittämään niille puolitotuuksia siitä, että olen alkanut vaan liikkumaan enempi ja tehokkaammin (sehän on totuus) tai sitten joudun kertomaan kilpirauhaslääkityksen olevan kohdallaan ja siitä johtuneesta piristymisestä oon tehnyt paljon enempi, kuin normaalisti.
Mutta nyt on kaikki huomattavasti paremmin, kuin mitä oli vielä toukokuussa. 🙂
-M-