Eilen tuijotin itseäni peilistä, tänään tuijotin itseäni peilistä… Paljon on tapahtunut muutamassa vuodessa, silmät on dominoineet mun elämää ulkoisesti ja henkisesti. Katson arpia silmänurkissa, muut ei niitä enää näe, minä tiedän missä ne on ja siksi ne näen. Katson arpea myös kaulassa. Sitten on arpia, joita ei näe. Ne on henkisiä. Nyt kun katson peiliin, näen silmäni normaalimpina, kuin yli kahteen vuoteen! Valkuaiset on valkoiset, ei punaiset, silmät liikkuu normaalisti ja mä näen asiat yhtenä, kiitos silmälaseissa olevien prismojen. Mutta entä jos se kaikki palaa? Nyt kun ollaan lähellä lopullista tervehtymistä, niin entä jos mä menetän sen jälleen? Entä jos koko helvetti on taas edessä? Tai entä jos tätä ei voi koskaan pysäyttää, vain hidastaa? Loppuelämä kuulostaa pitkältä ajalta, mutta joskus se voi olla lyhytkin aika. Se on ainoa asia, josta ei voi olla varma.
Silmistä näkee, että nyt ollaan lähellä remissiota, silmistä näkee, että sairaus on selätetty ja ollaan melkein maalissa. Miksi mä siis edes huolehdin? Mä en tiedä, että kauan mä jaksan tätä elämää lopulta. Hoidot pakottaa elämään puolielämää, eikä mun mielestä kukaan ansaitse elää puolielämää. Sitä on ikään kuin vankina omassa kehossaan. Elossa, mutta kuitenkin vain osin. Kun katsoo ympärilleen, että mihin kaikkeen ihmiset pystyy omassa arjessaan, niin tuntee riittämättömyyttä. Ne hoitaa lapset, työn, puolison, lemmikin, kauppareissut, urheilee, vie ja tuo lapsia harrastuksiin, syö terveellisesti, voi hyvin ja valittaa… Valittaminen kaiken maailman itseaiheutetuista pikkukrempoista on myrkkyä mulle. Ensin rehkitään verenmaku suussa ja sitten seuraavana päivänä ollaan kuolleita ja kipeitä ja joka paikkaan kolottaa. Seuraavaksi valitetaan, kun lapset on hirviöitä, puoliso idiootti, lemmikit tuhoaa kaiken. kauppareissut ja harrastukset ja auto vie kaikki rahat ja flunssa on kuolemantuomio!
Itsekin valitan, kun ei ole rahaa ja itsekin koetan elää arkeani. Nukkumiseen menee oikeastaan kaikki aika työpäivien jälkeen, on vain liian väsynyt tekemään mitään ihmeellisempää. Lapsia on yksi osa-aikainen, kaksi kissaa ja kokoajan on nuha, kipuja ja vituttaa. Mutta mun arki ei sitten kuitenkaan liiemmin eroa muiden arjesta. Välillä valitan väsymystä, välillä ärsyttää olla kotona ja mullakaan ei koskaan ole tarpeeksi rahaa… Silloin mulla on hyvin rahaa, kun en tarvitse ylimääräisiä lääkkeitä ja hoitoja. Kyllä sitä saa ja välillä pitääkin valittaa, mutta toisinaan mun sietokyky on ihan nolla.
Mä kuuluin sosiaalisessa mediassa pahimmillaan kolmeen eri kilpirauhasryhmään ja lueskelin ihmisten tarinoita. Sitten mä jotenkin havahduin, kun oli Jodi-buumi ja vajaatoimintaa sairastavat ihmiset kohensi vointiaan jodilla. Mä kerroin mun tarinan ja kerroin, miksi en suosittele jodia. Liikatoiminnalle mennessä saattaa hyvinkin tulla Basedow silmäoireyhtymineen ja aina kaikesta ylimääräisestä kikkailusta pitäisi neuvotella lääkärin kanssa. Vihathan siitä tuli ja urputus. Tämän jälkeen seurailin ihmisten tekemisiä edelleen, kunnes kyllästyin ja poistuin ryhmistä. Mä ymmärrän, mihin pisteeseen vuosien, ehkä jopa vuosikymmenten oireilu vie ihmisen. Olen mä sen itsekin kokenut ja yrittänyt löytää oikotien onneen ja terveyteen. Sitä ei ole. Oikeastaan sitä tekee vain hallaa itselleen ja keholleen, jos kuvittelee, että tuontiravinteet parantaa oloa ja vointia. Ehkä aluksi, mutta se hinta jonka hetken riemusta maksaa voi olla kova.
Sitten mä laitoin silmäkuvia itsestäni kilpirauhasen liikatoimintaa sairastavien foorumille. Laitoin monista eri vaiheista kuvia ja sanoin, ettei ole tarkoitus pelotella, vaan kertoa, että vakavaankin Basedowiin saa asianmukaista hoitoa ja tulokset on hyviä. Suomessa ei näitä jättipallosilmiä ole minun lisäkseni, kuin yksi. Viimesimpien tietojen mukaan siis. Tuolta foorumilta sitten tuli viestejä, paljon viestejä siitä, että annoin heille toivoa ja uskoa paremmasta. Yksi henkilö suomensi sen mulle niin, että ihmiset ajattelee mua katsoessaan, että huonomminkin voisi olla. Itse en taas usko, että kukaan ajattelisi niin. Miksi ajattelisi? Mä luulen, että muut pallosilmät näkee ehkä toivoa paremmasta ja sitten normaalisilmäiset ihmiset seuraa enempi ja vähempi kyllästyneenä mun edesottamuksia. 😉
Eli mikä mulla nyt muka on huonosti? No, ei mikään, mutta sehän tässä pelottaakin, kun kaikki on hyvin, eikä oikeastaan ole mitään, mistä valittaa. 😀 Siis mitään oikeaa asiaa.
-M-