Alkuviikosta mulle soitettiin Meilahdesta ja ilmoitettiin, että mut leikataan 22.9. Mä olin vähän ihmeissäni, mutta päätin ottaa leikkausajan vastaan, kun kerran semmosta tarjottiin. Kai ne suuret ja viisaat siellä tietää, että milloin kenetkin saa leikata. Tosin, elämän karu koura on jakanut mulle ennenkin hetken mielijohteista märkiä ja kylmiä pyyhkeitä, joten minäpä vaadin konsultaatiota silmälääkärini kanssa ennen kuin he alkavat napsimaan luomiani yhtään mihinkään. Hoitaja yritti utista vastaan, mutta mä vaadin ja perustelin. Sillä saarnalla olisin voittanut presidentinvaalit ja saanut äänestäjät uskomaan mihin vain. Noh, aikapa järjestyi ja eilen sitten lampsin meilahteen naamapolille.
Silmäklinikan perusperiaatteisiin kuuluu myös potilaiden yleiskunnon mittaaminen. Ensin pitää etsiä reitti P-kerrokseen, jossa voi ilmoittautua. Kun ohjeiden perusteella koettaa ilmoittautua luukulle, niin huomaa yhtäkkiä päätyneensä korvapolin luukulle, josta ohjataan 100 metrin päähän silmäpolin luukulle. Sen jälkeen silmäpolin ilmoittautumisluukulta ohjataan portaita pitkin takaisin sinne mistä tulinkin, eli 1. kerrokseen. Onpa kivaa. Tule 1. kerroksesta sisään, mene portaita pitkin P – kerrokseen, kävele nälkavuoden mittaisia käytäviä, jotta saat ilmoittauduttua ja jonka jälkeen kävelet takaisin portaita ykköskerrokseen. Ja mikä ihmeen silmäpoli semmonen on, jossa silmävammaset pistetään kävelemään portaita?
Noniin, sitten istut vihdoin oikean oven eteen odottamaan jotta pääset lääkärille. Lääkäri 30min myyöhässä. Mutta onneksi olen kokenut (vaikkakin kärsimätön) odottaja. Ehdin varaamaan hammaslääkäriajan, tekstailemaan työkavereiden kanssa ja pelaamaan henkilökohtaisella älypuhelimellani ja chattailen samalla muun maailman kanssa. Puoli tuntia kuluu nopeasti, kun säätää rästihommat pois päiväjärjestyksestä. 😀 Silmälääkäri kutsuu minua ja lampsin sisään huoneeseen.
Lääkäri ei heti katso muhun. Näen neljä mappia lääkärin pöydällä. Kaikissa neljässä mapissa on hirveästi paperia ja yhteistä ulkonäön lisäksi niille mapeille on se, että kaikissa lukee mun nimi. Ne mapit sisältää kaiken mun kilpirauhasen draamankaaresta ja tehdyistä toimenpiteistä. Kiitettävä kasa paperia…
Sitten lääkäri katsoo mua ja toteaa: – Mä en meinannu tunnistaa sua! Sun silmät on ihan erilaiset kun joulukuussa!!!
”Sädehoito tapahtui, sen seurauksena lähti otsahiukset ja muutakin. Onneksi se auttoi.” Vastaan.
”Sun luomet on laskeutunu alemmas ja alaluomiturvotus on hävinnyt kriittisesti.” Toteaa lääkäri ja jatkaa: ”Mä en voi leikata sua viela, koska sun sädehoidosta on niin vähän aikaa ja sä oot selkeesti saanut apua siitä.”
”Siksi mä halusin sut tavata, koska en uskonutkaan, että mua saa leikata vielä.” Vastaan. Lääkäri kehuu mua älykkyydestä.
Seuraavana vuorossa silmien tutkiminen. Silmät on hieman ulkonevammat kuin ennen, mutta se johtuu sädehoidosta. Näkö on laseilla hyvä, ei kaksoiskuvia. Näköhermot kondiksessa. Mun näköhermot on kuulema eripariset, mutta se ei haittaa mitään. Mä en ymmärtänyt. Luomiturvotus vähentynyt, silmänpaineet ok ja silmien liikkeet vapaat. Silmämunat kirkkaat ja silmät rauhalliset.
Silmäleikkaus siis siirtyy hamaan tulevaisuuteen ja seuraava silmälääkärikäynti on puolen vuoden päästä. Oli hyvä fiilis, kun poistuin lääkärin vastaanototlta silmävalokuviin. Meilahti siis kuvaa mun silmiä, jotta nähdään mitä kaikkea edistystä tapahtuu. Koska mun tapauksessa edistyminen on ollut hidasta, mutta pikkuhiljaa saadaan tuloksia. Silmälääkäri näytti mulle mun silmistä valokuvia ja näytti lähtötilanteen ennen poistumista. Mä pakitin tuolilla taaksepäin kuvan nähdessäni. Silmät oli toukokuussa 2013 aivan järkyttävät!!!
****
Töissä menee onneksi hyvin ja tässä on vauhtiin päästy mukavasti. Mulle ollaan pääsääntöisesti tosi mukavia ja saan työlleni paljon tukea. Mä jaksan siellä paremmin, kuin koskaan aiemmin. Vaikka on aivopöhnä työpäivän jälkeen kaikesta juoksemisesta, niin töissä pää pysyy melko kirkkaana, ajatus juoksee ja olen tehokas. Se on ihan uutta mun maailmassa. Ihan kuin olisi heränyt johonkin uuteen ja ihmeelliseen maailmaan, jossa vain uteliaana tutkii ympärilleen ja on valmis ottamaan vastaan sen, mitä eteen tulee seuraavaksi. Kaikki aikaisemmin koettu kaaoksen ja hallitsemattomuuden tunne on tipotiessään. Vaikka työ on henkisesti rankkaa ja 10 000 askelta menee rikki melkein joka päivä, niin siltikin jaksaa. 🙂
Kun vielä saisi otteen opinnoista. Ne 145 tekemätöntä opintopistettä jäytää takaraivossa ja ne olisi vielä tehtävä jollain hullun raivolla. Olenkin käyttänyt perjantai-iltaani tehokkaasti ja lähetellyt yksityisviestejä ympäri Humanistista ammattikorkeakoulua. Maanantai-iltana viimeistelen yhden esseen ja laitan sen eteenpäin, sitten seuraava essee ja sitä seuraava ja sitä seuraavat. Kyllä ne vähenee, kun vain rupeaa tekemään.
Toivon, että saan tänne blogiinkin kerrottua välillä jotain mielenkiintoista elämäöstäni, vaikka mun elämä onkin toisinaan kohtalaisen tylsää, kun miettii tekemättömiä opintopisteitä. 😀
-M-