Tämä on kertomus 26 – vuotiaasta nuoresta naisesta, joka raahusti sairaalaan taas joka viikkoiseen kortisonitiputukseen. Vaikka nuori nainen olikin matkalla saamaan taas elimistöä kohtuuttomasti kuormittavaa hoitoa, niin hän oli iloinen. Aurinko paistoi ihanasti kertoen samalla, että kesä tulee vielä, aurinko valoi uskoa ja toivoa paremmasta.
Nuorella naisella oli kasvoillaan mustat, hyvin uv-suojatut aurinkolasit.Laseista huolimatta aurinko poltteli inhottavasti ulkoneviin pallosilmiin ja nainen pohdiskeli mielessään, että lasien riisuminen silmiltä tekisi hirveän kipeää. Nainen pohti hetken kokeilisiko kävellä ulkona ilman aurinkolasejaan. Hän oli utelias, muttei kuitenkaan tyhmä ja niin matka jatkui kohti sairaalaa hankien keskellä kirkkaassa talvisäässä.
Puolessa välissä matkaa nuoren naisen päässä alkoi soimaan aika vanhan Apulannan biisin kertosäe:
Reunalla, kaunis on maailma.
Reunalla, rohkeus on voimaa.
Reunalla, loistavaa tunnelmaa.
Reunalla, hetki on aikaa, ennen kellonlyömää viimeistä…
Nuori nainen pysähtyy miettimään, että miksi juuri se biisi. Mutta ehkä sitä terveyden mennessä ja taistellessa taas itseään jaloilleen kokee olevansa reunalla ja ymmärtävänsä tuonkin kertosäkeen hieman eri tavalla, kuin muut. Nainen on tyytyväinen selitykseensä, polttaa sairaalan pihalla tupakan ja menee ilmoittautumaan.
Ilmoittautumisen jälkeen pallosilmäinen nainen vaihtaa aurinkolasit silmälaseihin ja kävelee tottuneesti sisätautien poliklinikan suuntaan ja istahtaa mustalle nahkapenkille ja kaivaa kirjan esiin ja ryhtyy lukemaan. Hetken kuluttua tuttu hoitaja kutsuu sisälle ja osoittaa makaamaan sänkyyn. Nainen kävelee tottuneesti tuttuun vasemmanpuoleiseen sairaalasänkyyn, käärii vasemman hihan valmiiksi ja hoitaja laittaa kanyylin. – Enää sen laittaminen ei satu. Nainen ajattelee ja jatkaa lukemistaan.
Kahvikärryllä tuodaan kahvia mustana. Hoitajat ovat oppineet jo naisen kahvinjuontitottumuksen ulkoa. Nyt hoitajat olivat vielä kiinnostuneita naisen työstä ja sen henkisestä haastavuudesta ja stressin tasosta. Nainen totesi pärjäävänsä ja ymmärtävänsä, ettei kaikkia asiakkaita voi pelastaa ja se on realiteetti, jonka kanssa on elettävä.
Naista lähellä oleva potilas alkoi puhumaan hoitajille omasta sairaudestaan ja rankoista hoidoistaan ja kiukuttelemaan, ettei tule varmaan koskaan elämään oireetonta elämää. Lähellä oleva nainen makasi omassa kortisonitipassaan ymmärtäen tuota mystistä potilasta, sillä oireeton elämä on lahja, jota kukaan ei koskaan ymmärrä. Semmoinen elämä on lahja, mitä pitkäikaissairaus ei ole päässyt raiskaamaan. Kortisonitiputuksessa oleva pallosilmainen nainen meni syvälle omaan oirekirjoonsa ja ymmärsi, että jaksaa olla positiivinen ja vahva vain ja ainoastaan sen tiedon voimalla, että joku päivä oireeton elämä hänen kohdallaan on todennäköinen. Kortisonia saava pallosilmä myös ymmärsi kauhukseen, ettei arvostaisi elämäänsä tänä päivänä niin kovin paljon, mikäli ei olisi terveyttään menettänyt. – Kuinta tyhmää se on?! Nainen ajatteli itsekseen.
Lisäksi hoitajat kyselivät, miltä naisesta tuntuu elää Basedowin ja vajaatoiminnan kanssa ja nainenhan kertoi koko tarinan kymmenen vuotta hoitamatta olleesta kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja siitä kuinka kymmenen vuoden jälkeen paketti levisi kunnolla käsiin. Nainen naurahti kertoessaan, että Basedowin tauti puhesi niin nopeasti, ettei sitä kunnolla kerennyt edes tajuamaan kun mylly lähti pyörimään ympärillä ja pää meni aivan sekaisin kaikesta informaatiosta. Nainen naurahti hoitajille, että varmaan vasta kilpirauhasen totaalipoistoleikkauksen jälkeen ymmärtää
Kortisoni ja huuhde tippuivat ja tyttö pääsi poistumaan sisätautienpoliklinikalta. Ennen poistumista hoitajat vielä kummastelivat naisen jatkuvaa positiivista asennetta ja jaksamista. Nainen totesi, että: ”Kolmentoista vuoden kitumisen jälkein saan vihdoin oikeanlaista hoitoa. Mulla on tilastollisesti elämää elettynä paljon vähemmän, kun sitä on vielä edessä. Sairaus on valitettavaa ja johtuu minusta riippumattomista syistä, joten elämälle katkeroituminen on täysin turhaa. Joku päivä elän, kuin kaikki muutkin kanssaihmiset ja se tieto pitää kasassa.” Hoitajat hymyilivät naiselle ja toivottivat tervetulleeksi ensi viikolla.
Nainen poistui sairaalasta sytytti tupakkipaikan kohdalla savukkeen ja lähti kävelemään. Kun nainen astui varjoista auringonpaisteeseen,niin tämä sai tuta, miltä auringonpaiste silmissä tuntui ilman mustia laseja. Se poltti, kirveli ja sattui, kuin silmissä olisi ollut yhtäkkiä terasvillaa ja näkeminen oli vaikeaa. Nainen palasi varjoihin ja kaivoi repustaan aurinkolasit, riisui silmälasinsa ja vaihtoi aurinkolasit tilalle.
Joku päivä nainen voi olla ilman aurinkolasejaan jälleen auringonpaisteessa ja se joku päivä voi hyvinkin olla edessä jo tulevana kesänä. Nytkin nainen nauttii lisääntyneestä valosta ja on onnellinen, mutta joku päivä aurinko ei enää polta silmiä…
Nainen uskoo parempaan tulevaisuuteen. 🙂
-M-
Kirjoitat hyvin kaikista niistä tunteistä, joita sairaus herättää. Mutta niin kauan kun me on tunnettu, niin sä olet todellakin osoittanut sen, mitä selviäminen ja pärjääminen on. Asiassa, kun asiassa. Elämä ei ole päästänyt sua helpolla, mutta sä olet siinä ja uskot edelleen hyvään tulevaisuuteen.