Näin Juhannusaattoiltana/-yönä on taas hyvä pysähtyä pohtimaan kulunutta viikkoa…
Mä olin ollut koko viime viikonlopun, kun kissa pistoksissa ja odottanut tietoa siitä, että saanko firman kautta mielenkiintoisen projektipaikan. Haastattelu oli mennyt nappiin ja sellainen fiilis jäi, että rekrytoijakin olisi halunnut mun aloittavan siellä työt. Se haastattelu oli itsetuntoa hivelevän hyvä kokemus, koska mä olin omalla vahvuusalueella. Muutamaa tuntia aikaisemmin olin ollut työhaastattelussa hyvin mielenkiintoiseen, vakituiseen ja koulutustani vastaavaan päivätyöhön. Siitä haastattelusta poistuin todella nolona, kun en ollut tajunnut kunnolla orientoitua ja valmistautua tähän haastatteluun. Mielestäni sekoilin menemään neljän (tarkemmin kolmen, sillä yksi kirjoitti) ihmisen esittäessä kysymyksiä mulle. Haastattelu alkoi hieman myöhässä ja loppui hieman etuajassa. Eli vedin johtopäätöksen jo siitä. Nolotti!
Maanantai koitti ja puhelin soi! Innoissani vastasin ja puhelimessa projektin rekrytoija kertoi, ettei valitettavasti mun osaamiselle ole projektissa tarvetta, kun sitä jo ko. Prokkiksesta löytyy valmiiksi. Tuntui, että iskettiin ilmat pihalle keuhkoista ja puhelun päätyttyä itku ja sitten ilmoitus ihmisille, etten tullut valituksi. Olin harmissani ja ahdistunut. Miten mä voin vaihtaa mun lasten päivähoitopaikan vuorohoitopaikaksi? Onko missään kukaan töissä, joka voi auttaa tässä tilanteessa? Mitä mä teen? En tehnyt asialle mitään, sillä tyttöjen lastenhoitajan kanssa oltiin sovittu keskiviikolle kotikäyntl ja ajattelin, että otan asian esille tällä käynnillä.
Koitti tiistai ja suunnistin Meilahteen magneettikuvaukseen silmien osalta. Julkiset oli myöhässä, enkä helpolla löytänyt oikeaan paikkaan. Edellisen päivän ahdistus kasvoi kiireen myötä ja lisääntyi. Kun pääsin paikalle teki jo mieli itkeä. Mutta sain itseni kasaan!
Hoitaja otti mut vastaan ja rupesi kanyloimaan mua varjoainetta varten. Ei paljon stressannut! Sitten rupesikin stressaamaan, kun sanottiin, ettei musiikkia ole! Siis EI MUSIIKKIA!!! Pitäiskö mun maata pää kiinnitettynä ahtaassa tuubissa tunti ILMAN MUSIIKKIA!!! Kasasin kuitenkin jälleen itseni ja ajattelin, että saanhan kuitenkin maata rauhassa…
Tämä oli mun seitsemäs magneettikuvaus. Tiedättekö mitä on migreenitaipuvaisena maata ahtaassa paikassa hirveän metelin keskellä ahdistus seuralaisena? Iski paniikkikohtaus ja painoin nappia. Sain uuden ajan heinäkuulle magneettiin, jossa varmasti toimii musiikki ja ehkä otan mahdollisen esilääkityksen, varmuuden vuoksi. Tiistai oli ihan yhtä syvältä, kun maanantai.
Keskiviikkoaamuna torkuin sohvalla ja kuuntelin, kun mies hoiti lasten aamutoimia keittiössä. Torkkuessa suunnittelin lastenhoitajan tapaamista ja sitä, miten kerron, ettei lapsemme valitettavasti tule teidän päiväkotiinne. Säpsähdin, kun puhelimeni rupesi soimaan, outo soittaja! Vastasin virallisesti. ”Täällä on (blääblää) hei! Sä olit hakenut tätä (blääblää) paikkaa ja meidän valinta kohdistui suhun! Otatko paikan vastaan?” ”Otan!” Vastasin ja ryhdyin innoissani kiertämään kehää olohuoneessa kuunnellen, mitä mulle kerrottiin.
Mut oli valittu siihen tehtävään, jonka haastattelun olin mielestäni ryssinyt!!! Olin sekaisin onnesta! Myöhemmin tuli puhelu, että mut olisi valittu yhteen vuoden projektiin, mutta kieltäydyin. Itsetunto nousi, kun yllättäen mun osaamiselle olisi ollut kysyntää enemmänkin! Päiväkodin lastenhoitaja tuli käymään ja iloisena kerroin, että aloitan päivätyössä, joten lapset tulevat päivähoitoon heille myönnettyyn paikkaan.
Tämä oli niitä hetkiä, jolloin taas ymmärsin, että kun yksi ovi sulkeutuu voi avautua useampikin ikkuna!
-M-