Taas alkaa ihminen olemaan sekaisin kaikenlaisten opintoasioidensa kanssa (muuta elämää mulla ei siis liiemmin olekaan). Mulla on tällä hetkellä neljä tehtävään samaan aikaan työn alla.
* Sosiaalisen vahvistamisen menetelmätyö on puolessa välissä.
* Erityiskasvatuksen lastensuojelulakiosuus on varmaan sekin päässyt jo puolen välin tietämille.
* Erityiskasvatuksen pitkäaikaissairausesitelmä (Kilpirauhasen sairaudet) on edennyt myös siihen pisteeseen, että olen saanut kerrosttua yleisimmistä kilpirauhassairauksista ja niiden oireista.
* Erityiskasvatuksen oppimispäiväkirja on myös aloitettu.
* Erityiskasvatuksen tenttikirjat on hankittu
Periaatteessa teen kahta kurssia samaan aikaan, mutta useampaa tehtävää. Mä kyllästyn yhteen ja jatkan seuraavaan, kunnes taas kyllästyn ja jatkan seuraavaan. Näinhän ei oikeasti saa yhtään sen nopeammin opintojaan etenemään, mutta saapahan sitten kerralla monta tehtävää valmiiksi. Mä en ole semmoinen opiskelija, joka pystyy tekemään tehtävän kerrallaan, vaan niitä pitää olla useampi työn alla samaan aikaan. Moni on mun kaltaiseni. Ja arvosanat kuitekin on hyviä ja tekstin taso on hyvää, joten mun tapa toimii mulla. 🙂 Tietty joku opiskeluvirtuoosi saisi mun tavasta tehdä asiat pienehkön hepulin, mutta minkäs teet…
Mä usein mietin, että miksi mä lahdin aikuisopiskelemaan korkeakouluun työn ohessa, kun varmasti helpompiakin keinoja olisi ollut tarjolla. Mutta se on ehkä tän ajan henki, että oppiminen tapahtuu työn ohessa ja itsensä kehittäminen ammattilaisena tapahtuu siinä samalla, kun työtä tekee. Jos duuneja on tästä loppuun saakka ja mitään radikaalia ei tapahdu, niin varmaan se on vain opiskeltava näin. Ensinäkin, opintotuki on surullinen summa rahaa, jolla ei maksa edes asumistaan, edes puolia siitä… Toinen asia on se, ettei työkokemus kerry, kun istuu koulussa. Ja sitä kokemusta mun alalla tarvitsee aika paljon. Työ, joka perustuu kokemukseen ja työ joka muuttuu koko ajan. Työ, johon monet lakimuutokset vaikuttaa ja työ, joka ei koskaan ole samanlaista. Joku voi kokea asian eri tavalla ja ymmärrän paremmin, kuin hyvin miksi ihmiset hakee opintovapaata töistä.
Mä muistan vieläkin sen ilon ja riemun, kun hyväksymiskirje ammattikorkeakoulusta tuli. Mä olin edellisen päivän odottanut postia saapuvaksi, mutta postilaatikosta ei ollut tippunut edes yhtä laskua tai pizzamainosta. Puhuon parhaan ystävän kanssa puhelimessa ja harmittelin ääneen, että taisi tänäkin vuonna jäädä kouluun pääsy välistä. Sitten kävi jotain ja puhelu katkesi, samaan aikaan kun puhelu meni poikki postilaatikosta tippui valkoisia kirjekuoria. Menin yhdessä uteliaiden kissojen kanssa tutkimaan päivän postia. Kännykkä tippui kädestä ja laskut ja muut pikkukuoret heitin tiskipöydälle. Mun kädessä oli suuri valkoinen kirjekuori, jossa luki HUMANISTINEN AMMATTIKORKEAKOULU. Kuori oli kokoa A4, liian suuri ja liian paksu kuori siihen, että se kertoisi mulle, etten tule valituksi ja liian paksukin se oli. Istuin sohvaan ja ryhdyin avaamaan kuorta. Minut oli hyväksytty opiskelijaksi Joensuuhun!!! Mä en muista, koska viimeksi mä olisin tuntenut niin suurta riemua, olo oli epätodellinen mutta mä olin tehnyt sen, mä olin saanut itseni ammattikorkeaan sisään. Kaikki ne sadat hakijat eivät olleet onnistuneet tavoitteessaan, mä olin! Minä! 🙂 Sitten soitin takaisin parhaalle ystävälle ja kerroin uutisen. 🙂 Sinä päivänä mä olin oikeasti voittaja. 🙂
Missähän ne voittajafiilikset nyt on, kun koetan niitä opintojani kursia kasaan? 😛 Sillä ilolla ja riemulla, jota tunsin kesäkuussa 2012 olisi suoritettu opinnot moneen kertaan. 😛 Mutta, näihin hetkiin on aina hyvä palata, jotta muistaa miksi tätä tekee. 🙂
-M-