Kiinnostuksen puutteen vuoksi akateemista todellisuutta kohtaan päätin tulla kirjoittamaan tänne blogiin. Huomattavasti mukavempaa kirjoittamista täällä, kun esimerkiksi pohtia lastensuojelulakia ja avata käsitteitä. Mun työ perustuu oikastaan lastensuojelulaille ja sitä lakia olen tankannut liki koko urani ajan, mutta silti sen selkokielelle saattaminen ja tilanne-esimerkkien antaminen alkaa puuduttaa. Mä olen ihminen, joka mielellään reflektoi menneitä, mutta ihan kaikkia asioita ei haluaisi muistaa, kun tuota lakia auki kirjoitan. Summasummarum… Sen lisäksi, että kyseessä on puuduttava lakiteksti, niin sen lisäksi olen tekemisissä monien ikävien muistojen kanssa. Munhan siis pitäisi olla alani rautainen ammattilainen, jolle tämmönen on arkipäivää ja kyseiset lastensuojelulliset toimenpiteet ei tunnu missään. Näin ei siis kuitenkaan ole.
Tietysti tulee rutinoiduttua työhän, toisinaan huomaa jopa kyynistyvänsä. Jossain vaiheessa, kun kaikki tulee samaan aikaan niskaan niin tulee huomanneeksi, ettei sen ihmisen traaginen tarina liikuta millään tavalla, paitsi sitten jälkeenpäin. Itse tilanteessa joutuu olemaan raudanluja, mielummin lujempikin. Se on kuitenkin vain kuori jonka olen itselleni luonut, eikä todellakaan tarkoita, että olisin kykenemätön empatiaan. Suurimman osan ajasta mä olen vähän turhankin kykenevä-
Mä olen kriiseissä ja nopeaa reagointia vaativissa tilanteissa parhaimmillani. Mulla on intuitio niissä tilanteissa ja pystyn toimimaan vaiston (tai selkärankaan taottujen oppien) ja intuition varassa. Harvoin mä tilanteissa jäädyn ja menetän toimintakykyni. Se on ihmeellistä, miten näissä tilanteissa pää toimii kirkkaasti ja tietää, kuinka toimia. Sitten kun tekojaan joutuu miettimään ja kertomaan toiminnalleen syitä, niin mä lamaannun. Miten sä selität uskottavasti ihmiselle, et mä toimin tässä ihan oikein, mutta en ihan tarkasti osaa kertoa, että miksi. Musta nyt vaan tuntui sille, että näin piti toimia… No, ehkä mä tostakin kurssista selviän.
Mä olen pohtinut myös jonkin verran sitä, että olen päässyt kaikesta huolimatta elämässäni tähän pisteeseen. Basedowin tauti, joka pienemmässäkin mittakaavassa voi aiheuttaa sairaassa henkilössä lamaannusta, niin se herätti mut oikeastaan yrittämään kaikkea entistä enemmän. Mutta ei tää sairasteluaikakaan hukkaan ole mennyt. Olen saanut muutamassa vuodessa paljon sellaista aikaiseksi, mitä moni ei välttämättä saa koko elämänsä aikana. 🙂
****
Eilen mulla oli esimiehen kanssa spontaani kehityskeskustelu. Mun kirjoitustaito alkuun taisi vähän hämmentää pomoa, kun esittelin erästä kyhäelmääni, johon tarvitsin tämän nimmarin. Esimies totesi, että ainakin hallitsen kirjallisen viestinnän. 🙂 Kehityskeskustelussa tuli ilmi paljon muutakin melko positiivisessa valossa. Toisaalta, enpä mä tuossa uudessa työyhteisössä ole ollut vielä edes puolta vuotta, joten aika näyttää mitä tuleman pitää. Jos tuossa ajassa olisi onnistunut suututtamaan puolet porukasta, niin mä olisin saanut tehdä kyllä jotain todella pahasti väärin. 😀
Mutta mitä siihen kirjoittamiseen tulee, niin olenhan mä kirjoittanut koko pienen elämäni. Lapsena ja nuorena päiväkirjoja, pieniä tarinoita, kirjeitä, runoja ja varhaisaikuisuudessa ihan novellejakin. Nykyään kirjoittaminen rajoittuu koulutehtäviin ja tähän blogiin. Mulle minkäänlaisen tekstin tuottaminen ei ole ongelma, jos lopputulosta katsoo. Referaatit, asiakirjat, esseet, raportit, suunnitelmat jne… Ihan kaikki onnistuu… Mutta… Mulla on lukihäiriö. Lopputuloksena kuka tahansa voi havaita liki virheetöntä ja johdonmukaista tekstiä, mutta sepä ei ole niin helppoa. Ensin mä kirjoitan tajunnanvirtaa paperille, jossa ei ole kenellekään muulle tolkkua kuin juuri ja juuri itselleni. Sitten mä alan jäsentämään siitä tajunnanvirrasta toimivaa kokonaisuutta… Toinen vaihtoehto on se, että kirjoitan ranskalaisilla viivoilla ensin kaikki olennaiset asiat paperille ja sen mitä tahdon sanoa (näitä viivoja käytetään pitkiin kirjoitelmiin) ja sitten niistä viivoista tulee 10 – 60 sivua tekstiä koulutöihin.
Mä en ole kuitenkään tyypillinen lukihäiriöstä kärsivä ihminen, sillä mä pidän kirjoittamisesta ja pidän kirjoittamista keinona purkaa ajatuksiani. Kirjoittaminen on siitä hyvä tapa, että voin myöhemmin palata niihin asioihin, jotka joskus on olleet mielenpäällä. Lisäksi teksteistä jää muistoja. 🙂 Mulla on myös laaja synonyymivarasto ja osaan käyttää metafooraa. Luen paljon kirjoja, katson televisiota ja opin uusia sanoja (joskus keksin niitä itse). Eli ne tyypilliset piirteet, joita lukihäiriöisillä on niin niitä ei löydy multa. Kirjoitusvirheistä suuri osa on huolimattomuusvirheitä… Joskus A ja Ä kirjaimet tai O ja Ö kirjaimet menevät tekstissä sekaisin. Mutta luulen, että se on pieni harmi. 🙂
Tämmöstä tänään!
-M-