Mä törmään uudelleen ja uudelleen kysymykseen siitä, että kuinka mä jaksan tän sairastelun kanssa. Oikea vastaus on oikeastaan, etten mä tiedä. Mä en tiedä, mistä se voima kumpuaa. Ehkä se on halua olla antautumatta sairaudelle ja se on halua elää elämä kaikesta huolimatta. Vaihtoehtoa voisin tietysti jäädä pitkäaikaissairauslomalle ja syrjäytyä kotiin kaikessa rauhassa, mutta miksi mä niinkään tekisin?
Mä kuitenkin olen työkykyinen. Miksi mä jättäisin elämättä vain sen vuoksi, että mulla sattuu olemaan sairaus, jonka hoito on hidasta ja raskasta?
Mä olen käynyt pohjalla, niin syvällä, ettei sinne ulota köydet, eikä tikkaat. Sieltä pohjalta on tultava ylös yksin ja se taistelu on käytävä yksin ja jopa ne möröt on kohdattava yksin. Loppujenlopuksi jokaisella, niin myös minulla on vain yksi vihollinen, minä itse. Kukaan ei käy läpi sitä suota rinnalla kulkien, kukaan ei ota kiinni jos putoaa. Kun kaatuu, on noustava ylös ja jatkettava. Kaikessa siinä mustuudessa on vain jaksettava uskoa, että jonain päivänä kaikki ei olekaan enää niin mustaa ja kaikki on hyvin taas.
En mä tietenkään yksin ole ollut. Mua on tuettu ja mun rinnalla on kuljettu, mutta itse se kaikki on tehtävä. Kukaan ei tätä matkaa mun puolesta taita, eikä kukaan oikeastaan voi ymmärtää, mitä käyn läpi. Voin kertoa ja voin puhua, mutta ainoa, joka tässä elää olen minä. Mä en tahdo sääliä, enkä vaadi ymmärrystä. Mä haluan vaalia niitä aitoja ihmissuhteita, joita mulla on.
Ne aidot löytyikin! Ne on niitä, ketkä kulkee mukana, koska ne haluaa kulkea. Ne on siinä silti, vaikka tulevaisuus näyttää sekamelskalta ja ne on siinä, vaikkei mikään ole varmaa. Ne ihmiset kestää, jotka eivät teeskentele.
Yllättävää huomata, miten paljon ihmiset onkaan olemassa ja läsnä. Jopa ne on läsnä, joita aina ei näe fyysisesti. Käsitykseni mukaan moni kuitenkin seuraa näitä mun vaiheita.
Ja mitä siihen selviytymiseen tulee, niin mä olen pärjännyt sillä, että otan kaiken vastaan, mitä annetaan ja mä en anna sairauden sanella sitä, kuka minä olen. Mä olen muutakin, kun sairaus. Mä olen nuori nainen, mulla on avopuoliso, osa-aika lapsi, pari kissaa, elämä, työ josta pidän, hyviä työkavereita, tärkeitä ystäviä, opinnot ja ennen kaikkea vanhemmat ja sisarukset. 🙂
Kun mä mietin, miten mut on kasvatettu ja miten mut on opetettu katsomaan maailmaa, niin se pelastaa, kun vakavat asiat voi lyödä ihan lenkkeriksi. Kun möröille pystyy nauramaan, niin ne ei enää olekaan niin pelottavia. Tosin, meillä kotona oli muutenkin ihan omansalainen kommunikointitapa, lähinnä auottiin naamaa toinen toisillemme. 😀
Tietysti mä olen joskus surullinen ja ahdistunut. Kukapa ei olisi? Joskus koko maailman paino on liikaa ja joskus tarvitsee tauon. Silloin, kun niin käy mä haluan omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni miettimään ja tyhjentämään päätäni, silloin mä itken ja paljon itkenkin. Mutta en tahdo koskaan vajota itsesääliin. 🙂
Mun onni on se, että mun elämässä on hyviä ihmisiä ja mä tunnen parhaimmat tyypit kaikista. 😀 Sattukin kivasti. 😛
-M-