Tänään koittaa taas lähtö Pohjois-Karjalaan. 🙂 Alkuun mä oikeasti mietin, että kauankohan mä tota ravaamista Joensuuhun jaksan, mutta nyt mä oikeasti odotan sinne pääsyä.
Mikään ei tunnu vapauttavemmalle, kun se, että mä voin jättää arjen tänne etelään; – Työn, omat huolet, muiden huolet ja kaiken muun.
Mä pääsen jauhamaan toisten nuoriso- ja vapaa-aika-alan ammattikaisten kanssa omasta työstäni, jakamaan ja vastaanottamaan kokemuksia ja olemaan siellä juuri sitä, mitä haluan olla. 🙂 Terapeuttista se tosiaan on. Pitkä koulumatka ja junassa istuminen ei hirveästi motivoi, mutta on se sen arvoista. 🙂
Mun luokalla on hyviä tyyppejä ja mahtavia ja vähemmän mahtavia persoonia.
Yllättävän monta samankaltaista työtä tekevää, kuin minä on myös. Me puhuttiin viimeksi, että on yllättävän rankkaa olla töissä paikassa, missä suuri osa ihmisistä edustaa jotain muuta ammattikuntaa, kuin itse. Mä ainakin revin Joensuussa oleilusta tosiaan kaiken ilon irti, minkä vaan voin. 🙂
Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni mä olen sitoutunut pitkään prosessiin, jota toteutetaan jossain 500kilometrin päässä ja kerrankin mä saan mahdollisuuden ottaa irtioton muusta.
Moni varmasti pitää mua hulluna, kun reissaan satoja kilometrejä kuukaudessa. Mut miks mä valittaisin? Jotain iloakin siitä reissaamisesta nimittäin on. 🙂
-M-