Mä olen ehkä suurinpiirtein yli-ihminen. Tänään viidentoista minutin takia matkustin yhteensä kaksi tuntia, sen lisäksi olen päässyt pohtimaan ihmiskohtaloita, tullut syytetyksi asioista, joita en ole tehnyt ja joihin en ole voinut missään todellisuudessa ja millään valtuuksilla vaikuttaa, olen keskustellut puhelimessa maailman onnellisimman ihmisen kanssa. Eli jossain olen onnistunut. Lisäksi mun kalenteri töiden osalta täyttyy huimaa vauhtia, sillä ammatillinen osaamiseni on joissain määrin noteerattu ja yhtäkkiä sitten kaikki tarvitsee apua, aikaa, huomiota ja ymmärrystä…
Sitten työstä arkeen… Kun ei enää kauppareissun jälkeen jaksaisi miettiä toisen ihmisen sukkia tai muitakaan vaatteita. Ei jaksaisi miettiä siivoamista, pyykkikoneellinen oli pakollinen tehtävä. Sen lisäksi pitäisi kyetä miettimään joka ikistä saatanan liikkuvaa osaa ja pitää langat käsissä ja hallita kaikki mahdollinen tilpehööri… Kuunnella, olla läsnä, ymmärtää, antaa aikaa ja huomiota.
Mä olen läsnä, ymmärrän, annan aikaa ja huomiota ihmisille työkseni 8h päivässä ja sitä pitää tehdä silloinkin, kun itseä vituttaa ja omat asiat kusee. Mä saan siitä minimaalisen korvauksen menetetystä vapaa-ajasta… Eli jotain karkkirahoja työnantaja maksaa mulle. Mutta samoja asioita mun pitäisi jaksaa antaa ihmisille silloinkin, kun siitä ei makseta palkkaa. Mä en aina jaksa hoitaa kaikkea, enkä aina kuunnella kaikkea, enkä jaksa aina olla olemassa, kuin itselleni. Mulla lienee siihen oikeus.
Puhumattakaan siitä, millaista sekamelskaa tää elämä on jo pelkästään sairauden takia. Hoitojaksot sentään etenee kohti loppuaan, mutta vielä edessä on leikkaus ja siitä toipuminen ja oikean lääketasapainon löytäminen. Joko kaikki menee hyvin tai sitten siitä se sota kaikkea vastaan alkaa taas. Kilpirauhasen vajaatoiminnasta jotain tietävänä.
Mä tiedän, että se on sotaa lääkäreitä vastaan ja siitä vielä saa maksaa huiseja summia rahaa, jotta jaksaa taas seistä jaloillaan. Hoito on hidasta ja piinallista…
Minä en ole marttyyri, enkä minä uhraa elämääni muille. Mä kieltäydyn myös olemasta se, joka aina tekee päätöksiä. Mun mielestä muutkin voi niitä joskus tehdä. Muut ihmiset on valituksineen, suruineen ja iloineen osa… iso osa mun elämää ja niin sen kuuluu olla, mutta viisaimmat varmasti ymmärtää, että mulla on henkisesti raskas työ ja muutenkin henkisesti raskasta.
Minunkin arkeen kuuluu pyykinpesu, imurointi, lattioiden pesu, vessan siivous, tavaroiden järjestely, kauppakäynnit, roskien vienti ja sen semmoinen. Sen lisäksi käyn töissä viitenä päivänä viikossa ja ymppään johonkin väliin lääkärikäynnit, labrakokeet ja hoidot. Sen lisäksi vietän sosiaalista elämääni niin ystävien, läheisten, miehen ja monen muun kaveriksi verrattavan henkilön kanssa. Viihdyn myös kolmisin kissojeni kanssa kotona. Mun arkeen ja vapaapäiviin kuuluu myös monta liikkuvaa osaa ja yksinelävän henkilön täytyy myös joskus syödä. 🙂
Tässä rumbassa on psyyke välillä todella kovilla ja sitä joko ymmärtää tai sitten ei. Ja minä yritän vain selviytyä päivästä toiseen. Ihan samalla tavalla, kun kaikki muutkin ihmiset yrittää.
Totta on varmasti se, ettei mulla ole niin rankkaa, kun voisi olla, mutta yhtäkaikki. Jatkuva liikkumisvalmius ja organosointivalmius alkaa kuluttaa, kun elämästä puuttuu määrätynlainen ennakoitavuus. Leikkauksen esimerkiksi tulisi tapahtua 12.4 mennessa ja on vaikea uskaltaa sopia mitään, sillä kirurgilta ei vieläkään ole tullut päivämäärää ja työkalenteri täyttyy kovaa vaiuhtia ja kahden odotettavissa olevan saikkuviikon menot joudun sitten räjäyttämään ilmaan. Tulisi nyt vain sieltä kirurgilta se tieto.
Olen siis kiukkuinen.
Ylläoleva kuva on otettu facebookista ja alta näkee, että kenen sivuilta. 🙂
Tänään kohtasin maanantain tiistain vaatteissa!
-M-