Päivälleen kolme vuotta sitten mä istuin aamulla työtervyslääkärin käytävällä ja odotin pääsyä lääkärille. Lääkärikäynnin sijaan musta tuntui, kuin olisin kävellyt kohti mua odottavaa pyöveliä. Mä tiesin jo siinä istuessani, mikä mun ongelma on, koska olin nähnyt laboratoriotulokset ja mitä tulee kilpirauhasarvojen tulkintaan, niin mä en ollut silloinkaan niissä asioissa eilisen teeren tyttöjä. Ja kyllähän oman diagnoosini jo tiesin, kun peiliin katsoin. Mä en voinut piiloutua, enkä piilottaa sitä, mikä mua vaivasi. Mähän olin julkinen eläin, jota kaikki pällisteli ja ihmetteli.
Minut kutsuttiin nimellä lääkärin huoneeseen. Heitin talvivaatteet ja repun naulakon suuntaan, kättelin lääkärin ja istuin alas. ”Nää sun tulokset on selvät, sulla on Basedowin tauti!” Sanoi lääkäri. Mä muistan mun reaktion, sitä ei nimittäin tullut. Mä olin ilmeetön, eleetön ja tunsin kuinka sisuskalut olivat uuttuneet teräkseksi, mua kun ei satuta mitään. Silloin ja siinä hetkessä mä en vielä tiennyt, että edessä on oikeasti fyysisesti ja psyykkisesti raskas taistelu. Silloin mä vain istuin ja kuuntelin, kun lääkäri höpötti ja käski olla yhteydessä Mehiläiseen, kun mulla oli endo siellä.
Mä menin labroihin ja lähdin siitä Mehiläiseen Helsinkiin tapaamaan mua hoitavaa endoa. Elettiin siis sateista ja pimeää marraskuuta. Oltiin ko. endon kanssa tavattu viimeksi kesäkuussa, joten mussa tapahtunut muutos saattoi olla hurja. Matkalla Helsinkiin mä mietin, mitä työterveyslääkäri oli sanonut: ”Ei fyysistä rasitusta, se saattaa johtaa sydänkohtaukseen. Verenpaineet oli taivaissa ja koko kroppa kierroksilla. Isot lihakset tärisi ja kramppasi koko ajan. 500m kävelyn jälkeen tarvitsin litran vettä. Vaikka oli kylmä viima, niin mä kävelin takki auki, ilman pipoa ja hanskoja ja kaulaliinaa ja hikoilin. Olin myös todella hengästynyt, kun pääsin ilmoittautumiseen ja odottamaan vuoroani. Odotellessani join litran vettä lisää ja mietin täytänkö molemmat pullot, jos vaikka 20min kestävällä vastaanotolla tulee jano. Ja se nälkä. Olin syönyt paria tuntia aikaisemmin valtavan määrän ruokaa, mutta tarvitsin lisää. Jano ja nälkä olivat jatkuva riesa.
Endo kutsui mut huoneeseensa. Käteltiin ja hän kavahti, kun katsoi mua silmiin. Annoin labrakokeiden tulokset mitään sanomatta paperilla ja kerroin, että vasta-ainekokeet eivät ole valmistuneet. Normaalisti rauhallinen mieslääkäri alkoi vähän härväämään. Mittasi verenpaineen ja totesi, että tarvitsen betasalpaajaa, määräsi kilpirauhasen liikatoimintaan lääkityksen. Tarkasti käsien vapinan ja kyseli silmäoireista todella tarkkaan. Kerroin helvetillisestä särystä, salamoinnista, kaksoiskuvista ja silmien kutiamisesta ja rähmimisestä. Kun poistuin endon vastaanotolta mulla oli viisi reseptiä ja tarkat ohjeet siitä, että miten ja milloin lääkkeitä otetaan. Lääkäri halusi myös kuulla vasta-ainekokeiden tulokset heti, kun ne tulevat. Ja muutamaa päivää myöhemmin Basedow varmistui, vaikka minä ja kaksi lääkäriä se jo tiedettiin. Tämän jälkeen minua hoitava endo antoi mulle lähetteen Meilahteen.
Se oli kolmen vuoden taistelu. Kaikenlaisia hoitoja, takapakkia, kuolemanpelkoa ja ennen kaikkea halua voittaa. Ja mä voitin. Nyt ollaan remissiossa. 🙂
Koskaan ei siis pidä luovuttaa ja antaa periksi. Alkuun oli pelko, että mä kuolen, seuraavaksi eliminoitiin äkkikuoleman riski ja sitten pelättiin sokeutumista, mutta sekin riski saatiin eliminoitua.
Nyt kun katson taaksepäin sitä kaikkea, niin tiedän muuttuneeni ihmisenä ja tiedän oppineeni elämästä jotain sellaista, mitä harva minun ikäiseni ihminen oppii. Moni ihminen ei opi sitä ehkä koskaan.
-M-