Tänään masensi TAAS kävellä lääkäriin ja TAAS testeihin ja TAAS tunnin myöhässä töihin ja TAAS tutkimustulosten oottelua ja TAAS lääkäriaikojen varaamista ja TAAS lääkesäätöjä ja TAAS kokeiluja, jotka voi mennä metsään.
Eli kaikkea taas. Mun arvoja seuraillaan silmä kovana ja mitä ilmeisimmin pelinhenki on se, että mä ravaan verikokeissa 1-2 viikon välein ja oottelen tuloksia ja pidän lääkäreitä ajan tasalla ja sen lisäks hoidan työni ja opinnot ja sosiaalisen elämän. Joopajoo, sanon.
Pitäs jaksaa olla iloinen, ei saa vaan olla pessimisti. Ja oonhan mä ilonen ja onnellinen paitsi sillon, kun mä tajuan mun elämäni seuraavan 1,5 vuoden realiteetin. Mä ravaan lääkäreissä ja köyhdyn minkä kerkeän. Lääkkeitä säädellään ja elämästä tulee vuoristorataa,
Mä nukun 5-6h yössä, mun pitäs olla raivohullu zombie, mutten oo. En vaan saa nukahdettua, en niin millään. Tietty mulle voitaisiin antaa nukahtamislääkkeitä, mutta jo relaksantit saattaa laskea sykkeen sen verran alas, ettei niitä yöksi meinaa uskaltaa ottaa.
Kyllä, iltaisin väsyttää ja on rankkaa, mutten saa nukuttua ja nukahtaminen on vaikeaa. Kroppa on niin kovilla kierroksilla ettette uskokaan. Vapinaa, tärinää, lihaskipuja, kramppeja ja muuta hauskaa.
Tänään mä olen vakavasti taas suunnitellut pitkähköjen hiuksieni lyhyeksi leikkaamista. Jotenkin semmonen olo, että uus look vois vähän piristää. 🙂 Hiukset on taas kahen vuoden sisään pitkät jos mä niin tahdon ja sitä paitsi… Tää sairaus heikentää hiusten laatua, joten sen voi pitää yhtä hyvin myös lyhyenä, tai mikä polkkamittanen ikinä onkaan… 🙂
Tässä mun suunnitelmassa on enää yksi mutta… Se että saan parhaan ystäväni leikkaamaan nää hiukset (hän mahdollisesti lukee myös tämän tekstin). 🙂
-M-
😛