Noniin… Ensimmäinen ammattikorkeakoulun toimeksianto on saapunut. Mun pitää pohtia, että miten opinnot muuttaa mun elämää ja arkea suhteessa normaaliin ja lukea kolme artikkelia ajankäytönhallinnasta. Onpa mukavaa ja samalla mun pitää tarkoin noudattaa annettuja tekstiasetteluita tavutusta ja muuta.
Rehellisestisanottuna; – Mä en muistanutkaan mimmosta hifistelyä koulunkäynti todillisuudessa on… Ja mä olen kuitenkin viimeksi valmistunut joulukuussa 2008. Ja ihan vastaavilla säännöillä on menty. Jotenkin tommonen hifistely silti kummastuttaa, kun työelämässä ja todellisessa arjessa mikään ei mee niin selkeesti ja strukturoidusti, kun se menee koulumaailmassa. Gaah.
Pohdiskelevissa esseissä mä kuitenkin olen vahvoilla, koska mä tykkään miettiä ja tuoda kirjoittamalla ajatukseni ja mielipiteeni julki. Mutta taas joutuu jäsentää lauseita, miettiä rakenteita ja tuottaa sujuvaa suomea, ei siis tätä puhekieltä mitä tässä blogissa harjoitan.
Opinnot vaikuttaa mun elämään siten, että joudun tekemään pidempiä työpäiviä, jotta pääsen reissaamaan itäsuomeen ja viettämään siellä 3päivää kuukaudesta, joista kaksi mun pitää tehdä sisään, jottei se vaikuta mun liksaan. Myös siitä tulee jollain tasolla rahallisesti kohtuullisen kuluttavaa, koska kuten me kaikki tiedetään tässä maassa matkustaminen ei ole ilmaista.
Mut miksi se koulu kuitenkaan hankaloittaisi? Siinähän on syy kehittää mun omaa työnkuvaa työpaikalla ja samalla antaa valmiuksia kehittyä työntekijänä. Ennen kaikkea mä pääsen kerran kuussa uusiin maisemiin, pois täältä, täysin uusien ihmisten pariin. Ihmisten, joiden kanssa mä voin jakaa kokemuksia ja joilta mä voin oppia paljon uutta. Verkostoitua ja tehdä havaintoja siitä miten itäsuomen ongelmat ja ilmiöt eroaa eteläsuomen ongelmista ja ilmiöistä.
Työkaverit ja esimies on olleet todella kannustavia ja luvanneet tarvittaessa auttaa. Iso osa ihmisistä on ollut jopa iloisia mun puolesta, jotkut kuitenkaan ei. Jos mä oon tunnollinen ja ahkera ihminen niin valmistuisin oman arvioni mukaan joulukuussa 2014 ja lähijaksoja idässä on oikeastaan vain ensimmäiset 1,5-vuotta. Sen viimeisen vuoden mä tappelen opinnäytetyön ja portfolion kanssa. 😛
Motivaatio opiskeluun tuntuu ainakin toistaiseksi olevan kohdillaan ja koska mä tarvitsen sen paperin tulevaisuuttani varten, niin miksei sitä vääntäisi läpi vaikka hampaat irvessä? 🙂
****
Asiasta polveen… Toi viime kesänä vammautunut polvi on alkanut kremppaamaan ja tänään kävellessä mä huomasin, että sen kanssa on aika inhaa kävellä. Kipu ei ole ihan hirveen jäätävä, mut sanotaanko, että se tuntuu äärimmäisen ärsyttävälle ja vastenmieliselle kävellessä aina aika-ajoin. Jos toi kinttu nyt vaan kestäis, kun ei huvita notkua missään leikkausjonossakaan ikuisuuksia. Ei se ainakaan vielä kerää nestettä.
Toi polvi siis otti damagea kesällä 2011, kun oltiin pelaamassa säbää ja mä sitten kaaduin ja se säbäturnaus oli mun oslta siinä. Pari viikkoa toi koipi oli kipeä, mutten mä sen kanssa jäänyt kotiin makaamaan vaan poljin fillarilla ja kävelin melkeen kun aina ennenkin ja eipä tuo ole kremppaillut ennen viime viikkoa.
Kierukkahan voi kuulema olla rikki vuosia, ennen kun se alkaa ihan kunnolla vaivaamaan, mutta tutkitaan tilannetta ja eletään, niillä mitä on.
****
Pitkäaikaussairaus, mun lemppari puheenaihe ja etenkin oma kilpirauhanen on taas herättänyt ajattelemaan asioita, koska multa kysyttiin kysymys, et: ”Mimmosissa tilanteissa sä joudut kohtaamaan sairautesi?” Mä en osannu suoralta kädeltä vastata, mut oon siis käyttänyt tehokkaasti iltaa asian pohtimiseen.
No, ensinäkin pitkiin pojekteihin rupeaminen vaatii pohdintaa, että pettääkö kunto ja romahdanko mä liian vähällä lääkityksellä vai menenkö mä vahingossa liikatoiminnan puolelle, jolloin kipuhelvetti on aika paha.
Aina, kun käy lääkärissä, niin joudun kertomaan asiasta. Oli se sitten ehkäisyneuvola, hammaslääkäri, päivystys, yleislääkäri, korvalaakäri jne…
Ja mä ihan oikeasti tiedän ihmisiä, jotka haluais sairastua huomion ja säälin takia. Miksi?
-M-