Tällä viikolla on tullut pyöräiltyä yhteensä noin 70 kilometria. Ihan hyvä saavutus vaikka itse sanonkin. Jalat tietysti huutaa hoosiannaa ja nyt kun pääsi fillaroinnista juvälle, niin alavatsalihaksetkin on päässeet osaksi tätä harrastusta. 🙂 Tupakoinnin lopettamisella on ollut suuri merkitys siihen, että liikkuminen kiinnostaa jälleen. Sairastelu tietysti veti peruskunnon alas, mutta nopeesti se kunto taas nousee. Päivä päivältä tekeminen on helpompaa ja siitä tulee hyvä mieli. 🙂 Vaikka mä en nyt vielä vanha olekaan, mutta peruskuntoa on hyvä vaalia, jotta välttyy sitten muutamien vuosien päästä lihassairauksilta ja muilta inhottavuuksilta.
Pitäisi kiinnostua koulutehtävien tekemisestä myös, multa on jäänyt hommia vähän rästiin ja on tullut oltua tuuliajolla. Mä annan itselleni kyllä armon käydä oikeudesta, koska muutoksia on kevääseen mahtunut paljon, kuten aikaisemmista teksteistä käy ilmi. Sitä pon ollut väsynyt ja ehkä jopa flegmaattinenkin ja halunut vain olla itsensä kanssa ja pureskella kaikkea tapahtunutta ja sehän pitää pureskella ja veivata, jotta sen luvun elämässä voi jättää käsiteltynä taakse ja jatkaa elämäänsä.
Töissä yksi sanoi, että mun AMK-tehtävät on turhia, kun katsoo mitä kaikkea olen koulutehtävistäni somessa riehunut. Kaikki on hyödyllistä ja tärkeää ja jos ei muuten, niin se lisää ainakin yleissivustystä. Mulla on vain henkilökohtaisia ongelmia erityispedagogiikan kanssa. Tiedän, että mun ammattikunnan olemassaolo pohjautuu hyvinkin näkyvästi erityispedagogiikkaan ja erityispedagogiikan tunteminen on keskeisessä roolissa mun työssäni. Mutta… Se on sekavaa ja mä en edes tiedä, mitä teen ja miksi teen, hyvä jos osan päivästä ehdin muistaa kuka olen. Kirjoissa maalataan ruusuinen kuva siitä, kuinka kaikille tarjotaan tasavertainen mahdollisuus elää, olla oppia ja integroitua. Helppohan se on sanoja kirjotella putkeen ja muodostaa niistä luettavia lauseita, mutta käytännöntasolla asiat ei nyt mene, niin kun kirjoissa kerrotaan. Ja kun sitä käytönnöntasoa on tehnyt tässä työkseen jo liki 7-vuotta ja sen jälkeen opiskelee teoriaa, niin se turhauttaa ja tuntuu vastenmieliseltä. Sillä erityistä tukea tarvitseva ihminen ei välttämättä halua tarttua mahdollisuuteen ”olla normaali”. Erityisyys tarkoittaa erityistä tukea ja erityisetuuksia, joista erityinen ei välttämättä halua luopua ja se ei ole normaalina olemista, jos saa olla tuetusti normaali. Miksi erityisille ihmisille pitäisi rakentaa illuusio normaalista elämästä, kun erityispedagogiikan määrittelemät normaalitkin ihmiset haluavat olla erityisiä?
Erityispedagogiikka näkee vain marginaaliryhmän erityisyyden, mutta erityisiä ovat myös ne, jotka pärjäävät hyvin koulussa ja nämä huippuoppilaatkin tarvitsevat erityispalveluita. Heille ei ehkä riitä matematiikan kokeista kymppi toisensa perään, vaan he haluavat lisää ja haastavempaa. Näille näkäisille älyköille ei anneta älykkyyttään vastaavia tehtäviä ja näiden annetaan turhautua, kun ne (esim. aikanaan minä), joilla ei edes kertotaulu mahdu päähän saatiin sitä pakko-opetusta päivästä toiseen ja kerrankin kun teit tehtävät reippaasti ja osasit ja ajattelit, että pääset lukemaan fiksujen lailla hyvää kirjaa, niin opettaja tuli ja palkitsi lisätehtävillä. Sen jälkeen lopahti kiinnostus pikkuhiljaa oppia matemaattisia aineita yhtään, kun tiesin heikkona saavani lisää tehtäviä, jos suoriudun liian aikaisin pakollisista tehtävistä. Mä en ole pitänyt koskaan matematiikasta ja se on kaavoineen vaikeaa, mutta jos olisin nopeasti suoriuduttuani saanut palkinnoksi lukea hyvää kirjaa, niin olisi peruskoulun matematiikasta jotain saattanut päähän jäädä.
Mä kuitenkin olin kova lukemaan ja alakouluikäisenä 3-4 luokkalaisena olin lukenut jo aikuistenkin romaaneja ja lukuvauhtini oli huikea. Ainekirjoituksista ja kirjoittamisesta ylipäätään tykkäsin myös.
Ehkei kaikki opettajat ole samanlaisia. Mä olin se lapsi, joka itku silmässä opetteli kertotaulua ja jakolaskuja ja numerot ei menneet päällä. Läksyjen tekeminen oli työn ja tuskan takana ja samoin tehtävien tekeminen koulussa. Sitten siirryin kopioimaan tehtävät kavereilta ja lopulta lopetin läksyjen tekemisen ja yrittämisen ollenkaan. Matematiikka komeilee peruskoulun päättötodistuksena vitosena, mutta hyvin olen elämässä pärjannyt, etenkin kun viisaat kännykkätehtailijat kesivät laittaa laskimet kännyköihin jo melkoisen varhaisessa vaiheessa ja taskulaskimetkin oli keksitty jo ennen minun olemassaoloa. 🙂
Kun sitten lasten ja nuorten suoristuskeskeisestä ja arviointiasteikkoon pohjautuvasta koulu- ja opiskelumaailmasta päädytään työelämään, niin meitä kehoitetaan yhtäkkiä hyödyntämäänkin omia vahvuuksiamme ja sitten kerrotaan, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan. Tarvitaan matemaatikkoja, sosiaalisia tyyppejä, hyviä kirjoittajia ja ihmisiä palkataan töihin erityisosaamisen ja koulutuksen perusteella, ei tasalaatuisten oppimiskriteerien perusteella. Koko elämä mullistuu, kun ei tarvitsekaan olla kaikessa hyvä ja yltää huippusuorituksiin vaan elämä tasapainottuu ja töissä ollaankin sitten aikanaan seiskan oppilaat ja kympin oppilaat samalla viivalla ja kukaan ei enää vertaile teitä taidoilta toisiinne, vaan teette omia juttujanne ja saatatte jopa olla kavereita keskenänne, vaikka intressit on erilaiset. Näin.
Sitten kun siirryt korkeakoulutasolle aikuisena, niin kuin minä nyt, niin saat huomata, että sinua arvioidaan historiasi perusteella ja saat kursseja hyväksiluettua, koska olet tehnyt tarpeeksi kauan tietyntyyppistä työtä. Sitten valtaosa kursseista arvioidaan hyväksytty/hylätty ja harvoista ja valituista kursseista saa arvosanan. Kukaan ei enään vaadi mitään ihmeellisiä suoriutumisia, vaan niissä asioissa joissa on heikompi, niin riittää, että kurssi on läpi ja joissa on hyvä, niin saa automaattisesti kiitettäviä, koska ne kiinnostaa. AMK – opinnoissa olen menestynyt kaikista opinnoistani parhaiten ja esseistä ja tenteistä napsuu pääsääntöisesti nelosia ja vitosia. Opiskelen aiheita, joista omaan jo vähintään perustiedot ja jotka jollain tasolla jopa kiinnostaa. Peruskoulusta lähdin keskiarvolla 7.2, kokkikoulusta keskiarvolla 3.8 ja nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaopinnoista keskiarvoksi muotoutui 3.8 (asteikko 1-5). Kuitenkin töitä teen ja palkkaa saan ja työstäni saan jopa kiitosta ja kehuja ja mun asiantuntijuuteen jopa luotetaan. Kyllä meistä luusereistakin jotain voi isona tulla. 🙂
Erityisen tuen tarve voisi enenevissä määrin myös kohdistua niihin, jotka tarvitsevat lisää oppia ja ovat hyviä, mutta myös tukemaan heikkoja. Puolin ja toisin. Ei kaikilla hyvin menestyvilläkään välttämättä aina ole kaikki kunnossa. Menestyvyys ei välttämättä ole tae onnellisesta ihmisestä ja menestystä arvioitaessa arvioidaan menestystä ja suoritumisen tasoa, ei ihmistä. Mutta oletetaan, että menestynyt ihminen on onnellinen. Mutta voisiko olla mahdollista, että suoristuskeskeinen ja menestyvä ihminen menestyy, koska kätkee sen taakse jotain, mitä ei välttämättä itsekään ymmärrä?
-M-