Vuosi vaihtui ja tammikuu tarkoittaa koulutehtäviä… Päästin lastensuojelun tehtävän vihdoin käsistäni ja se lähti opettajalle arvioitavaksi. Seuraavaksi lähdin tekemään erityispedagogiikan esseetä. 5-10 sivua kirjasta ja tärkeimmät asiat siitä. EI EI EI!!! Kolmannes lähteistä kahlattu… Väkisin. Kolme sivua tekstiä kirjoitettu… Väkisin.
Ajatuksia aihe kuitenkin herättää. Erityisihmisiä ei saisi leimata erityisihmisiksi, vaan yhteiskunnan pitäisikin laajentaa suppeaa käsitystään, jotta vältytään leimaamiselta. Kuka meistä oikeasti pystyy välttämään leiman? Vaaleatukkainen, tummatukkainen, punatukkainen, mies, nainen, hetero, homo, kissaihminen, työssäkäyvä, työtön, opiskelija, helsinkiläinen, joensuulainen, suomalainen, lihansyöjä, kasvissyöjä, fyysisesti sairas, psyykkisesti sairas… Lista on loputon… Meillä kaikilla on positiivisia, negatiivisia ja neutraaleja leimoja. On mahdotonta pysyä sellaisena, ettei tulisi leimatuksi. Osa leimoista määrittelee muille ihmisille sen, mitä me ollaan. Me yksilöinä voidaan vaikuttaa omiin leimoihimme ainakin siten, kuinka me niihin suhtaudumme.
Mä uskon siihen, että me ollaan oikeutettu olemaan sellaisia, kun ollaan. Yhteiskunta kuitenkin määrittelee meitä ominaisuuksiemme mukaan. Mä en silmieni ja näköni vuoksi voi olla lentäjä, perussairauden vuoksi mä en voi luovuttaa luuydintä. Miksi mun pitäisi olla samanarvoisessa asemassa, kun sellaisten, joilla ei ole perussairauksia? Voisin omalla toiminnallani aiheuttaa katastrofeja, jopa kuolemaa.
Mä en sovellu ominaisuuksiltani myöskään toimistotyöhön, sellaiseen, jossa tehdään laskelmia ja kaikennäköisiä käppyröitä. Mä en ominaisuuksiltani ole sellainen ihminen, joka istuu päätteen ääressä pohdiskelemassa numeroiden merkitystä ja askartelemassa taulukoita. Mä olen tasa-arvoisessa asemassa siinä, että voin opiskella itselleni tuon ammatin, mutta kuka itseään kunnioittava työnantaja katselisi edes koeajan loppuun saakka, kun ADHD-pallosilmä pistää toimiston sekaisin. 😀 On realismia tuntea rajoitteensa ja se parantaa itsetuntoa.
Kysymys siis on se, että tarvitseeko meillä kaikilla olla yhtälaiset mahdollisuudet toimia yhteiskunnassa sen jäseninä? Tasa-arvoa kannatan, mutta ei me kuitenkaan olla kukaan toistemme kanssa samalla viivalla, kaikki me ollaan yksilöitä. Jalattomasta ei tule maailman nopeita juoksijaa. Kaikki joilla on kaksi toimivaa jalkaa osaa juosta, mutta kaikkien ruumiinrakenne ei sovellu ammattijuoksemiseen. Sen sijaan, että mietittäisiin suoraan toisiinsa verrannollisia mahdollisuuksia, voitaisiin miettiä mitä kenenkin on mahdollista tehdä.
Samaan aikaan, kun erityispedagogiikka tieteenä ajaa kaikille yhtenäisiä mahdollisuuksia, niin samalla se kuitenkin pohjaa kaiken diagnooseihin, kenellä sitten on mitäkin, vaikeasta vammaisuudesta käytöshäiriöihin… Kaikilla erityistä tukea tarvitsevilla on diagnoosi, jolloin he ovat oikeutettuja olemaan erityisiä. Sen erityisyyden taakse voi tarvittaessa paeta. ”Mä en voi lukea tota läksykirjaa, kun mulla on lukihäiriö.” Ala- ja yläkouluissa saa helpotusta lukihäiriöön, vanhemmat saattaa sanoa lukihäiriöiselle, ettei tarvitse lukea kun se on niin vaikeaa. Toisella asteella saa apua lukihäiriöön ja ehkä helpotustakin kokeissa. Mutta entä työelämä? Työelämässä melkein ammatissa, kun ammatissa on osattava ja pystyyttävä lukemaan. Työelämä ja maailma ei välttämättä enää tarjoa helpotusta ja sitten syrjäydytään kotiin, kun ei pärjätä. Onko asioiden helpottaminen lapsuudessa ja nuoruudessa kuitenkaan pelkästään hyvä asia? Tehdäänkö me erityisistä ihmisistä liian erityisiä? Kun itse tekisi mieli sanoa: ”Sun täytyy lukea läksykirjaa juurikin siksi, että sulla on lukihäiriö.”
Erityispedagogiikassa pitäisi erityisyyden sijaan miettiä keinoja, joilla erilaiset oppijat saadaan oppimaan. Toiset oppii näkemällä, toiset kuulemalla, toiset lukemalla jne… Se, että sellaisia opettajia koulutetaan, jotka osaa opettaa monella eri tavalla. Opetetaan monilla eri tavoilla, eikä sillä liitutaulun edessä mussuttamisella tunnista toiseen. Jos muksut ei jaksa istua oppitunneilla 6x45min, niin onko ne muksut oikeasti käytöshäiriöisiä? Mä en usko. Mä itse istun luennoilla ja kokouksissa. Keskittyminen herpaantuu nopeasti ja sitten piirrellään kuvia muistiinpanoihin tai facebookataan älypuhelimella. Kahdeksan tunnin koulupäivän aikana tunti ennen ruokailua on tuskallista aikaa. Ja tuskaa on myös tunnit klo: 14-16 välisenä aikana. Mulla ja monella muulla opiskelukaverilla taitaa olla vakavia keskittymisvaikeuksia. 😉
Jokainen on erityinen omalla tavallaan ja jokainen saa olla erityinen. Vain harvaa kiinnostaa luennot ja perinteiset oppitunnit niin paljoa, ettei päivän aikana alkaisi väsyttää tai ettei mielenkiinto herpaantuisi. Pitää olla pikkusen masokisti, jos nauttii kahdeksan tunnin luennoista. 😉 Mutta hyvä etu niille, jotka siitä nauttii. 🙂
-M-