Tämä on ollut yksi tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä päiviä elämässäni. Olen kyennyt moneen suureen (monien mielestä pieneen) saavutukseen. Mutta jokainen tupakoitsija ja tupakoinnin lopettanut henkilö tietää, kuinka suuria saavutuksia olen tehnyt. Tässä seuraa lista saavutuksistani:
Saavutus numero yksi tapahtui heti aamulla herättyni. Normaali rituaali menee niin, että puen päälle, käyn savukkeella, kaadan kahvin kuppiin, pesen hampaat, purskuttelen suuveden, ruokin kissat ja juoh kahvin. Tänä aamuna kaadoin kahvin kuppiin, pesin hampaat, purskuttelin suuveden, ruokin kissat, puin päälle ja join kahvin. Aamuni tärkein asia, eli aamusavuke jäi välistä. Tulin iloiseksi, sillä onnistuin tässä täydellisesti. Seuraavaksi puin ulkovaatteet, pakkasin repun ja lähdin kävelemään bussipysäkille… Taas ollaan pahan tilanteen äärellä, sillä tässä vaiheessa polttaisin tupakan. Tulen iloiseksi, etten voi polttaa tupakkaa, koska edellisenä iltana tuhosin kaikki tupakkani kastelemalla ja murskaamalla. Jee! Sitten pääsen busiipysäkille ja tapahtuu pahin mahdollinen asia tupakoinnin lopettaneen ihmisen näkökulmasta: – BUSSI ON MYÖHÄSSÄ!!! Edelleenkään ei ole tupakkaa, ei yhtäkään, ne on roskissa. Mutta bussi tuli (vaikkakin myöhässä) vaikken sytyttänyt tupakkaa. JEE!!! Nousen bussista. Kävelen kilometrin, menen kauppaan, ostan kolmioleivän ja mehun, menen kassalle. Kassa myisi minulle tupakkaa ja palkkapäiväkin, eli tilillä on rahaa. En osta tupakkaa, ostan ostokseni ja poistun kaupasta. Olisin voinut ostaa tupakkaa, mutta en ostanut. Myyjä ei olisi tuominnut ja olisin voinut ostaa tupakkaa, eikä kukaan olisi saanut tietää, että olisin polttanut yhden savukkeen. Viimeisen kilometrin kävelen onnellisenä töihin, en ostanut tupakkaa, vaikka olisin voinut ostaa. JEE!
Pääsen töihin, juon kahvia ja toimin kuten aina ennenkin, tuntien levottomuutta. Mutta en polta tupakkaa. Olen vierotusoireista huolimatta oma iloinen itseni. JEE! Olen onnellinen, koska en tarvitse tupakkaa, vaikka sitä tekee ihan hirveästi mieli.
Sitten lähden suunnistamaan bussipysäkille, palaveri toisella puolella kaupunkia ja taas ollaan bussipysäkillä ilman tupakkaa. JEE! Ei tupakkaa. Sitten pääsen bussiin ja soitan parhaalle ystävälle ja kerron, että on viekkarit päällä, mutta pääsin bussiin ja ne alkaa helpottaa, koska bussissa ei saa polttaa. Mutta… Joudun vaihtamaan bussia ja taas odotan pysäkillä puhelin kourassa ilman tupakkaa. Pitkä viisi minuttinen ei tunnu loppuvan koskaan. Puhun ystävälle, että olen päättänyt ja LUVANNUT ja antanut valani, etten koskaan enää polta yhtäkään tupakkaa, haluan pitää valani! En enää tahdo polttaa tupakkaa. Pääsen bussiin, vierotusoireet helpottaa, koska kyseessä ei ole tupakkabussi. Taas olen voittanut tupakanhimon ja monta kertaa! JEE!
Sitten pitää jäädä bussista pois ja kävellä vajaa kilometri. Taas siirtymävaiheessa tekee mieli tupakkaa ja viekkarit palaavat. Pääsen sisätiloihin ja viekkarit helpottavat. Siirrymme työkaverin autoon ja matkaamme kohti palaveripaikkaa.
Palaverissa alkaa olla todella tukala olo, suunnittelen kuinka Jumbon R-kioskilta kyllä varmasti ostan tupakkaa ja poltan kyllä monen monta savuketta. Myöhässä tulee työkaveri, joka on vuosia sitten onnistunut lopettamaan tupakoinnin. Hän saa oloni puhumisellaan rauhoittumaan ja sanoo: ”Hae nikotiinilaastareita ja syö nikotiinipillereitäsi, usko sen eilen lukemasi kirjan ohjeita. Viekkarit helpottaa vain, jos oot tupakoimatta.” Taas tulen iloiseksi, uskoin työkaveria ja ostin Jumbosta vain nikotiinilaastareita, silmätippoja, salaattia salaattibaarista ja yhden suklaapatukan. Mutta en yhtään tupakkaa! JEE!
Menen kotiin ja ystävä ottaa yhteyttä ja sanoo tulevansa käymään tänään. Ei olla nähty kahteen vuoteen, joten alkaa jännittää vähän. Jännitykseen polttaisin normaalisti tupakan, ehkä hetken päästä toisenkin. Vihaan ajankulun hitautta ja mielestäni tupakointi nopeuttaa ajankulua. Kaivan repustani kuitenkin nikotiinilaastaripaketin, en voi muuta. Kotona ei ole tupakkaa, koska tuhosin eilen kaikki ja en ostanut tupakkaa kaupasta. Jumbossa olisi ollut ties kuinka monta paikkaa, josta olisi saanut savukkeita. Lukaisen nikotiinilaastareiden käyttöohjeet ja liimaan vasempaan olkapäähäni läpinäkyvan teipin. Hermostuttaa edelleen, otan nikotiinipillerin, alan voida pahoin ja sylkäisen pillerin pois. Nyt ei TODELLAKAAN tee mieli tupakkaa, kun on lievä nikotiinimyrkytys ja suuhun tulee vaahtomaista limaa. Jumboon oli tullut postissa myös tilaamani juhlamekko. Sovitan mekkoa ja ihailen, ettei sen tarvitse koskaan haista tupakalle. Se mekko ansaitsee savuttomuuden, sillä se on hieno.
Soitan parhaalle ystävälle jälleen, kerron mekosta ja valitan viekkareista ja kerron samalla, että melkein sorruin ajatuksissani ostamaan tupakkaa, mutta selvisin kuitenkin hienosti ketinkivestä. Ystävä iloitsee kanssani.
Vanha ystävä ilmoittaa tulevansa käymään pian. Menen häntä vastaan parkkipaikalle. Odotellessani polttaisin tupakkaa, mutta päädyn mässäilemään mietoa nikotiinipurkkaa, maistuu tuttifrutille, eli ei ole niin pahanmakuista, kun tupakka ja koska en edelleenkään ostanut röökiä, niin eipä tarvitse polttaa! JEE!
Ystävä saapuu ja kysyy, että mitä kuuluu? Vastaan, että olen lopettamassa tupakointia. Hän alkaa nauraa ja on maailman sarkastisin ihminen edelleen: ”Tyhmä tyttö! Miksi sä nyt tupakointia lopetat, kun sehän on niin helvetin hienoa!” Alan nauraa, ustäväni on juurikin se sama ihminen, juurikin se, joka katsoo maailmaa omasta kieroutuneesta näkökulmastaan. Päästään sisälle ja laitan kahvit tulille, puhumme tupakoinnista. Kehun kirjaa, jota luin. Hän kehuu, että moni on lukenut samaa kirjaa ja onnistunut sen avulla lopettamaan. Kerron, että kirja maksoi kympin. Hän kertoi ostavansa kirjan myös. Joimme kahvia ja menin ystävän seuraksi parvekkeelle. Olisi ollut helppoa pyytää yksi tupakka viekkareihin, se olisi ollut helppo tapa lopettaa taistelu pääni sisällä, mutta se ei tullut edes mieleeni, ennen kuin ystävä poistui ja sovimme, että näemme myös jonain toisena päivänä. Taas selvisin ilman tupakkaa! JEE!
Ystävän lähdon jälkeen viekkarit iskivät vyöryllä niskaan. Mitä mä teen? Mitä mä teen? Olen paniikissa, tekee mieli tupakkaa ja sitä ei ole, ei ole, ei ole, ei oleeeeeeee!!! Taas soitan parhaalle ystävälleni otan nikotiinipillerin ja alan rauhoittua pikkuhiljaa.
Keskustelemme tupakasta seuraavalla tavalla:
Minä: Siinä kirjassa sanottiin, että tupakoitsijat pelkäävät tupakoinnin lopettamista, koska heitä pelottaa, että jäävät jostain paitsi.
Tästä lähtee tragikoominen keskustelu etenemään:
Ystävä: Joo, eniten mua harmittaa, että se limayskä tulee jäämään pois elämästä.
Minä: Ja se harmittaa kanssa, kun ei enää saa nauttia siitä, että nukkumaan mennessä pelkää tukehtuvansa.
Ystävä: Mua ahdistaa, etten saa enää nauttia siitä, että tupakkayskä kestää flunssan jälkeen kuukausia.
Minä: Joo, mä oon kans aina nauttinu siitä, et saa alkaa yskiä kesken jonkun kokouksen.
Ystävä: Harmittaa kans hirveesti, ettei jossain vaiheessa enää tartte pelätä keuhkokuviin menemistä.
Minä: Se on kyl paha, kun aina joka kuvausten jälkeen jännittää, et löytyyks keuhkoista tällä kertaa syöpä.
Ystävä: Ja se, et kaikki astmapiiput jää turhiks ja ei saakkaan tyylikkäitä happiviiksiä.
Minä: Niin ja se, et voi juosta 10metriä dösään, ilman et tukehtuu kuoliaaksi.
Nauramme. Mistä sitä jää paitsi. Kaikki toi on totta tupakoitsijan elämässä. Nyt sen vasta myöntää. Sen että on riippuvainen asiasta, joka tulee tappamaan hitaasti ja tuskallisesti ja joka ei oikeastaan tuo edes nautintoa, vain pelkkää kärsimystä ja tuskaa.
Mutta puhuimme myös siitä, että valtaväestöllä on ihan väärä lähestymistapa tupakointiin ja tupakoitsijoihin. Joka ikinen tupakoitsija kuulee keuhkoahtaumasta ja keuhkosyövästä. Mitä enemmän tupakoitsijaa painostaa lopettamaan tupakoinnin, niin sitä hanakammin hän syöpäkääryleihinsä turvautuu. Mitä enemmän hänta paheksutaan tai häntä syytetään selkärangattomaksi nahjukseksi, sitä enemmän hän polttaa. Lopettaminen lähtee päätöksestä ja siihen päätökseen ei voi kukaan painostaa. Tupakoitsija ei luovu rakkaista savukkeistaan, vaikka kuulisi, että hänen jalkansa jouduttaisiin amputoimaan. Hänen on itse nähtävä ongelmansa. Sinä päivänä, kun tupakoitsija päättää lopettaa tupakoinnin, niin olkaa hänen tukenaan. 🙂
Olen tämän päivän saavutuksistani TODELLA ylpeä. Olen onnistunut olemaan tupakoimatta. 🙂
-M-