Mä en ole yksin mun koulutehtävien kanssa. Saan työkavereilta juurikin sen tuen, mitä tarvitsen. Tänään mennään yhden työkaverin kanssa yliopiston kirjastoon ja se lupasi auttaa mua alkuun ja haalimaan materiaalia. Jee! 🙂
Katkeruus on kaunista… Tai sitten ei. Mä olen nyt törmännyt avun vastakohtaan ja ilkeyteen myös. Miks hemmetissä joku edes vaivautuu olemaan katkera ja ilkeilemään, jopa hankaloittamaan elämää? Tai semmoinen yleismaailmallinen töksäytys. Jos joku vertaa omaa elämäänsä mun elämään ja näkee silmissään mun tien helppona, niin se on väärässä. Mä olen tehnyt työtä sen eteen, missä nyt olen ja se työnmäärä kasvaa entisestään sitä mukaa, kun mun henkilökohtaiset vaatimukset nousee. En mä tätä ilmaiseksi ole saanut. Mitään ei ole tullut helpolla ja kaiken eteen on nähty vaivaa, enempi tai vähempi.
Vuonna 2002 lähdin opiskelemaan kotikaupunkini ammattiopistoon Hotelli- ja ravintola-alaa ravintolakokin koulutusohjelmaa. Mä olin sillon 16 ja teini-ikäinen. Moni meidän luokalta jätti opinnot kesken ja mä itsekin harkitsin melkeimpä vakavasti lopettavani koko koulun, mutta vein sen loppuun väkisin, enkä mitenkään kehnoin arvosanoin. Mä valmistuin niiden alle 10:n joukossa, koulussa meitä ekana vuonna aloitti melkein 25.
Mikään ei ole pahempaa, kuin tajuta noin 18-vuotiaana opiskelevansa väärää alaa ja oikeastaan ymmärtää myös se, että ei aijo jäädä alalle, koska mikään ei juurikaan vetoa.
Työllistyin 2005 valmistumisen jälkeen edeltävänä kesänä olleeseen kesätyöpaikkaani ja siitä päivästä lähtien todellisuutta oli pitkät työpäivät ja huono palkka. Fyysista duunia, missä ruokatauot ehkä kerkesi pitämään ja missä kahvi jäähtyi aina kuppiin. Työt alkoi aamulla 5.30 ja loppuivat joskus. Ylityötunteja ei ollut mahdollista pitää palkallisena ja ne maksettiin mulle vasta työsuhteen päättyessä helmikuussa 2006.
Tämän jälkeen rupesin vapaaehtoisesti työttömäksi ja menin työvoimatoimiston työvoimapoliittiseen nuorille työttömille ja alanvaihtajille suunnattuun koulutukseen: – urasuunnittelukoulutukseen, jossa sitten ennakkoajatukseni vahvistui, että haluan isona olla nuorisotyöntekijä. Minäkuvani vahvistui ja koulutus oli muutenkin todella laadukas. Tutustuin uusiin ihmisiin ja sain mielekästä sisältöä elämääni. Kyseisen kurssin ansiosta pääsin opiskelemaan Nuorisotyötä syksyllä 2006. Syk
Samana syksynä työllistyin opintojen ohessa anniskeluravintolaan. Pääsääntöisesti olin töissä viikonloput ja satunnaisia arki-iltoja. Eipä siinä 20-vuotiaalle nuorelle naiselle hirveästi aikaa jäänyt viettää opiskelijaelämää, kun viikonloput piti tienata rahaa alkoholijuomia myyden. Palkka kuitenkin oli huomattavasti parempi, kuin mitä edellisessä työpaikassani oli.
Alkuvuodesta 2008 muutin pois vanhempien luota omaan pieneen vuokrayksiöön. Jouduin ottamaan opintolainan ja tekemään kaikki liikenevät vuorot anniskeluravintolasta, tahkoen samaan aikaan tutkinnonosia kasaan. ”Mulla ei ole sosiaalista elämää.” sanoin monesti ääneen jokapaikassa. Eikä mulla oikeastaan ollutkaan, näin muutamia kavereita satunnaisesti, mutta aika vähäistä. Osa opiskelukavereista oli sosiaalitoimiston rahoilla opintotuen lisäksi, muttei mulla ylpeys kestänyt sitä. Paahdoin kaiken väkisin läpi. Sain jossain vaiheessa elämää akuutin kilpirauhastulehduksen ja makasin kuukauden joululoman kotona, jaksamatta mitään. Silloin mulla väitettiin olleen burn out. Jälkeenpäin se ei sitten ollutkaan sitä.
Syksyllä 2008. Työllistyin vuoden määräaikaisella sopimuksella naapurikaupungin nuorisotalolle iltatyöhön ja olin kahdessa paikassa opintojen lisäksi töissä. Eli siinä anniskeluravintolassa ja nuorisotalossa. Ja edelleen ne opinnot kulkivat päätoimisena siinä rinnalla.
Valmistuin joulukuussa 2008 ja työllistyin oman kotikuntani nuorisotoimeen täysipäiväiseksi työntekijäksi. Tein toukokuuhun asti naapurikaupungin nuorisotalolla töitä ja satunnaisesti keikkaa anniskeluravintolassa. Syksystä 2009 tein enää vain yhtä työtä eli kotikauoungissani täyspäiväistä nuorisotyöntekijän tointa.
Kai sitä kuvittelisi, että kun on yksi työ, niin elämä tuntuu helpolle. Se yksi työ vei musta mehut ja tunteja kertyi. Myös kilometreja. Mä väsyin syksyllä 2010 ja tammikuussa 2011 kaikki tietää, että se kilpirauhasdiagnoosi tuli silloin. Diagnoosipäivästä asti mä olen ollut vuoristoradassa, mikä on ollut henkisesti rankempaa, kuin kolme duunia yhtäaikaa. Mun ei lääkärin mukaan kuulunut silloin olla edes työkuntoinen ja silti tein töitä ja halusin pysyä elämässä kiinni. Eli kolme vuotta työtä, joka vei melkein mun mielenterveyden, voimat ja älyn, siihen päälle vielä autoimmuunisairaus, joka teki melkein saman.
Ja kun mietitään tarkemmin vuotta 2010, niin omien henkisten helvettien päälle mä vielä yritin tukea kahta ystävääni omissa kriiseissään. Se riittämättömyyden tunne oli todella voimakas, kun toinen näistä ystävistä koki, etten tee hänen eteensä tarpeeksi, vaan tuen enempi sitä toista.
Mä en ole tänäkään päivänä mikään ihmeidentekijä, enkä todellakaan mikään pelastaja. Jos juttuseuraa ja tukea kaipaa, niin saa soittaa ja tulla juomaan mun luokse kahvia tai teetä, kaakaotakin saattaa löytyä. En mä ystäviäni ovelta käännytä, mutten mä ole mikään meedio, joka on siellä, missä tarvitaan. Mutten mä osaa muuta, kun keittää kahvia tarjota sohvannurkkapaikkaa, omaa mielipidettäni ja tukeani. Ei musta ole kertomaan, että mitä ihmisen pitäisi tehdä.
Mä olen ”ammattiymmärtäjä”, kuinka paljon mun ymmärryksen pitäisi venyä? Vastatkaa te.
Loppuvuonna 2011 minä romahdin, perheessä sattui tragedia ja siihen päälle lähti duunit alta ja vielä lisäksi silloinen suhde alkoi rakoilemaan. Mä olin kuukauden tyhjänpäällä. Kunnes ensimmäinen valopilkku tuli tammikuun 2012 loppupuolella. Uusi työ, tagediasta tuli voitto, suhde loppui lopullisesti, kilpparin kanssa edelleen vuoristorataa. Sain AMK-paikan ja uusia ystäviä ja uuden elämän omalla tavallaan. Kaikki vaan lähti sujumaan.
Kuitenkaan se ei tarkoita sitä, etteikö jokainen päivä olisi taistelua, etteikö jokainen päivä olisi tavallaan raskas. Päivästä toiseen väsymystä vastaan taistelua ja päivästä toiseen omilla äärirajoilla oloa. Se on se hinta minkä mä maksan unelmistani. Se ehkä näyttää helpolta muiden silmiin, muttei se sitä tosiaan ole.
Eli ennen kun kukaan lähtee katkeroitumaan, niin kannattaa oikeasti pohtia, että minkä hinnan joku maksaa ja mistä joku on valmis luopumaan. Ei ne asiat niin itsestäänselviä ole, kun miltä näyttää. 🙂
Jokainen vastoinkäyminen jättää arven ja pahinta on se, että sairaus seuraa mua aina, menen mä minne tahansa.
-M-