Tänään olin taas syöpään kuolevien tai siitä selviävien joukossa ottamassa taas puoli litraa kortisonia suoneen. Olen lukenut tiputuksissa aina Reijo Mäen Ruttokellot kirjaa ja nyt se loppui kesken tiputuksen. Oli aika mälsä hetki elämästä. Sitten jouduinkin katselemaan ympärilleni, sain ilmaista sämpylää ja kahvia, join vichyä ja söin ketjussa vahvoja mynthoneita, koska kortisonitiputuksen aikana ja sen jälkeen suussa maistuu mädäntynyt kuolema.
Syöpäpotilaita kohtaan tunnen sympatiaa, mutta ”tiputusosastolla” haisee joka kerta kuolema, eikä se hirveästi ylennä mieltä mennä sinne hoidettavaksi. Mutta mitä parantumisen eteen ei tekisi? Olen nähnyt joka kerta syöpää sairastavan naisen, kun olen tuolla osastolla ollut. Joka kerta saman. Nainen on ehkä 65-70 vuotias ja sitkeästi tallustaa tippapussien kanssa käytävillä ja taistelee elämästään. Joka kerta kun näen hänet on upeat hiukset harventuneet ja arvokkaasti vanhetunut ruumis kutistunut ryppyiseksi ihoksi luurangon päälle. Se nainen hädin tuskin elää, mutta jaksaa silti taistella. Mielestäni kiitettävää ja kunnioitettavaa. Naisella on myös mies mukanaan, joka aina pitää huolen ja ottaa naisesta kiinni, kun tämän voimat meinaa ehtyä. Mies vie naiselle juotavaa ja syötävää, on vierellä, eikä sano mitään, mutta sen naisen mies on läsnä. Mies tietää, mitä mahdollisesti on edessä, mutta hän jaksaa silti naisensa kanssa. Eikö ole kadehdittavaa? Eikö ole kadehdittavaa, että joku on valmis saattohoitamaan rakkaansa ja ilmeisesti kaikki tapahtuu rakkaudesta, ei aviovelvollisuudesta, vaan rakkaudesta. Siltä se ainakin mun silmiini näyttää.
Tänään menin ennen ”tiputusosastoa” laboratoriokokeisiin, koskaan aikaisemmin en ole suuren sairaalan suuressa laboratoriossa käynyt, joten noudatin ilmottautumistädin ohjeita, otin B-lapun jolla jonotettiin toimistoon ja vuoroni tullessa kohtaan toimistohoitsun, joka katsoo minua alta kulmain ja tuumaa:
”Yleensä laboratorioon otetaan A-lappu ja jonotetaan muiden ihmisten seassa.”
”Anteeksi, mutta noudatin vain vastaanotossa työskentelevän henkilön ohjeita ja otin tän B-lapun.” Vastasin ja katsoin kummissani yrmyä naisihmistä, joka vastasi minulle vihaisena:
”Ja miksihän vastaanotossa tai siis ilmoittautumisessa olisi niin sanottu? Sultahan otetaan myös nämä kilpirauhaskokeet ymmärräthän tyttö, että kilpirauhaskokeet tulee ottaa ennen kello kymmentä, eikä kahdeltatoista iltapäivällä?” Hoitaja tiuskii.
”Anteeksi nyt vain, mutta mulla on tunnin päästä kortisonitiputus edessä ja tää on sovittu endokrinologian poliklinikan endokrinologin, sekä nämä kokeet määränneen hoitajan kanssa, että voin tulla kello kaksitoista, että milloinhan hoitaja on voinut kävellä lääkärin määräyksen yli? Ja sitäpaitsi mä asun yli kahdenkymmenen kilometrin päässä täältä ja liikun junalla. Mitähän järkeä mun olisi tulla aamulla 7.30 tänne nakottamaan eka labraan ja sen jälkeen lähteä kotiin, jotta voisin tulla tiputettavaksi tänne kello 13 uudelleen. Mulla on Basedowin ja Hashimoton oireyhtymät ja se on aivan sama loppupeleissä mitä ne arvot näyttää, muistaakseni näiden arvojen mittaaminen kuuluu kortisonihoitojaksolla yleiseen protokollaan.”
Lopetin palopuheeni ja hoitaja näytti entistä kiukkuisemmalta ja tuumasi sitten, että minua kutsutaan kohta nimellä ja olisi varmaan toivottanut helvettiin, mikäli sen olisi voinut tehdä ammatillisella ja asiakaspalveluhenkisellä tavalla. 😉
Mutta pääsin siis VIP:na labraan!!! 😀
Tämän jälkeen marssin tiputusosastolle tupakkipaikan kautta ja minua ei hoitanutkaan tällä kertaa oma hoitajani, vaan kaksi lievästisanottuna toistaitoista hoitajaa, jotka ilmeisesti pelkäsivät kumpikin pistää kanyylia muhun. Toinen lähti taktisesti lounastauolle, kun ei helposti löytänyt suonta ja jätti mut esivalmisteltuna odottamaan toista hoitajaa. Toinen hoitaja tuli paikalle, etti suonta varmaan vartin ja koetti painaa ranteen sisäpintaan kanyylia (niihin suoniin,jotka yleensä ”vedetään auki”, kun halutaan tappaa ittensä). Mulla ei ole neulakammoa, mutta suoni karkasi alta, jonka jälkeen hoitaja alkoi kaivelemaan sitä kanyylineulalla… Tähän en reagoinut asiantuntevasti, enkä näsäviisaasti vaan huusin naisellisesti suoraa huutoa: ”OTA HELVETTI SE NEULA POIS SIELTÄ! MULTA LÄHTEE TAJU JA TOI SATTUU IHAN SAIRAASTI JA NOIN PUHKESHAN SE SUONI!”
Nyt mulla on siis ”olen yrittänyt itsemurhaa” – suonessa aivan järkyttävä mustelma ja kanyyli laitettiin kuin laitettiinkin kämmenselkään, siihen missä se ei satu ja missä sen kuuluu olla.
En syytä hoitajia ammattitaidottomuudesta, vaan siitä, että sitä suonta voi ihan rauhassa etsiä siitä kämmenselästä, ennen kuin tekee hätiköityjä ratkaisuja. 😀 No, selvisin elossa ja voittajana siitäkin reissusta. 🙂
Tiputuksen jälkeen meninkin sitten vanhemmillani käymään, josta sitten painelin kauppaan. Löysin pian 4-vuotta täyttävälle kummipojalleni Paavo Pesusieni DVD:n synttärilahjaksi, joten kummipojan vanhemmat saavat hajota 9-jakson verran Paavo Pesusientä. 🙂 *KjähKjäh* Paha-Kummi. 😀 Mutta lapsi tykkää. 😀
Ostin kaupasta itselleni myös farkut tuumakokoa 32, näytti kaupassa ihan hyvältä, mutta kotona ne olikin sitten liian isot. No, mä elän asian kanssa ja kuljen edelleen vatsasta turvonneelta näyttävältä vaatehenkarilta isoissa vaatteissa. Kevään aikana kilpirauhanen kuitenkin leikataan pois, joten en tiedä missä kunnossa kroppani leikkauksen jälkeen suvaitsee olla.
Ja edelleen jauhan kilpirauhasesta, mutta se on tämän(kin) päivän teema… En voi syödä liikatoimintaan tarkoitettuja lääkkeitä, noin niin kun enää ollenkaan, muruakaan. Koska ne pudottaa mut väsymyksen syviin atmosfääreihin, sekä aiheuttaa ruokahaluttomuutta ja kiukuttelua. Mun mielestä 500 kaloria päivässä on liian vähän, joten siirryin lääkkeettömään elämään. Ensi viikolla saattaa kortisonitiputuksen jälkeen tulla endolta huutia, kun sohlaan ominpäin, mutta mun mielestä omalla voinnilla on merkitystä, eikä endokrinologin sielunrauhalla. 🙂
Ystävä tuumasi mun mielestä tänään aivan ihanalla tavalla, kun ilmoitin Facebookissa meneväni kortisonitiputukseen Basedowin ja Hashimoton kanssa, kommentti kuului näin:
Vähän liikaa hillut näiden häiskien kanssa. En nyt muuten puuttuisi sosiaaliseen elämääsi – aikuinen nainen kun olet – mutta joistain äijistä ei ole kuin harmia.
Juuri tuollaista huumoria sitä ihmisiltä kaipaa ja tollaista vastaanottota itselleen, ei sääliä, eikä välinpitämättömyyttä. Huumori kuitenkin pelastaa monesti ja auttaa ehkä näkemään itsekin tragikoomisuuden asiassa ja se, että vakavista asioista voi laskea leikkiä vlejellä mustaa huumoria, kun ottaa ne liian vakavasti.
Toinen ystävä kysyi joskus marraskuussa:
Saanko mä nauraa sun silmille, koska mun tekee aina mieli itekin avata silmät noi isoiksi ja sä oikeesti näytät hassulta.
Annoin ystävälleni luvan nauraa. 🙂
Mieheni taas ottaa sairauden osana mua, eikä koskaan nassuta mulle mistään, mikä liittyy sairauteen tai sen hoitoon. Arvatkaa kuka on voittaja tässäkin asiassa? 🙂
Kaikki ihmiset ei naura, tai ota tätä huumorilla. Suuri osa kohtelee mua niin, ettei mussa ole vikoja (sairausvikoja), vaan erikoisia ominaisuuksia. 😀 Osa kieltäytyy ottamasta kantaa ja osa väittää, että mä puhun tyhjää ja liiottelen.
Mutta mun taistelu jatkuu ja mä aijon selvitä tästä voittajana!!! 🙂
-M-