Mä taas jälleen olen opintotehtävien parissa. Eilen mä lohdutin itse itseäni, että tarpeeksi kauan kun jaksaa kirjoittaa, niin jossain vaiheessa mä saan viimeisen esseen valmiiksi, viimeisen tentin tehtyä, viimeiset harjoittelut tehtyä ja opinnäytteeseen tulee viimeinen piste. Sitten mä valmistun. Realismia on se, että niihin viimeisiin on vielä pitkä matka, muttä kyllä ne kaikki sieltä tulee.
Yksi opintopiste on muistaakseni 27 tunnin työtä. Näinollen mulla on kursseja suorittamatta noin 2900 tunnin edestä. Toki mulla on kaksi suurensuurta kurssikokonaisuutta, jotka saan kätevästi liitettyä opinnäytetyöhöni, eli siitä tulee pisteitä ihan ropisemalla, mutta työtä tämä yhtäkaikki vaatii. Itse työ ei ole vaikeaa, mutta ajan ja motivaation löytäminen näpyttämiselle on se vaikea osuus.
Opintopisteitä tulee myös töissä tekemistäni asioista mm. Tuutortoiminta, Verso – hankkeen sovittelijaohjaajana toimimisesta ja Nyytin elämäntaitokurssin ohjaajana toimimisesta. Kaikki minkä voi opinnollistaa, mä opinnollistan. 🙂
Mulla on myös mielenkiintoinen päihdetyön kurssi verkko-opintoina tulossa, se vaikuttaa aiheena kiinnostavalta ja on ajankohtainen. Jos mä olisin hyvä esimerkiksi matematiikassa ja muissa asioissa, niin varmasti olisin lukenut itseni lääkäriksi. Mua kiinnostaa kaikki, mitä ihmiskehossa tapahtuu ja mitä sitten tapahtuu, kun sinne lisätään jotain päihdyttäviä aineita. Lähinnä aivot on mun kiinnostuksen kohde kokonaisuudessaan. Mutta aivolääkäriksi vaaditaan sellaisia valmiuksia, joita mulla ei ole. 😛
Mä olen myös miettinyt joskus opiskelevani psykologiksi, siinäkin pääsisi aivoihin tavallaan käsiksi, mutta eri tavalla kuin aivolääkäri. Mutta psykologiaakin pitäisi opiskella vuosia yliopistossa ja hautautua kirjapinojen sekaan, eikä sekään tunnu lopunviimeksi mielenkiintoiselta, kun ajattelee mitä kaikkea pahaa ihmisen sieluun ja päähän voi mahtua. Mun juttusille saattaisi tulla tyyppi, joka on murhannut, raiskannut ja paloitellut ihmisiä, pahimmassa tapauksessa. Tai sitten mä kyllästyisin kuuntelemaan siinä työssä ihmisten valitusta perusarjesta, kun kaikilla jonossa olevilla on samat huolet ja murheet, joita mä sitten kuuntelen ja analysoin ja yritän kannustaa jatkamaan eteenpäin. Psykologin työ on äärimmäisen hienoa työtä, mutta multa puuttuu valmiudet harjoittaa sitäkin ammattia. 🙂
Mitä mä sitten voisin tehdä isona? Mä tykkään työskennellä ihmisten parissa ja heittää persoonani sata lasissa peliin. Mä tykkään, että saan ohjata, neuvoa, opastaa ja pelata sosiaalisia pelejä. Tykkään, että työssäni on sopiva määrä kuuntelua, konsultointia ja liikettä. Mä en siis pysty olemaan viikossa kaikkia päiviäni työhuoneessa odottelemassa asiakkaita. Mä tarvitsen nopeita tilanteita, onnistumisia ja epäonnistumisia.
Mä haluaisin opiskella seksuaalineuvojaksi. Se tukisi tämän hetkista ja tulevaakin ammattia. Saisin lisää valmiuksia ja välineitä työhöni, vaikken seksuaalineuvojana toimisi päivääkään. Tällä hetkellä ongelmaksi muododtuu se, että kurssimaksut on hirvittävät pääkaupunkiseudulla ja se opiskelu ei ole ilmaista. Enkä mä tiedä, mistä mä repisin vajaa 3000€ opintoihin. 😀 Eli siirrytään siis miettimään asiaa.
Toinen vaihtoehto on se, että likisin yhteisöpedagogin opintojen jälkeen vielä sosionomiksi, opintoja ei sosionomiksi paljoa tulisi, joten sen saisin hansikkaaseen kyllä. 😀 Ensin unelmista pitäisi tietysti toteuttaa tämä yhteisöpedagogin tutkinto. 🙂 Yliopisto-opinnoista mä en siis haaveile, mutta haaveilen ylemmästä amk-tutkinnosta, kun sen aika sitten joskus on. 🙂 Maisteria musta ei siis koskaan tule! 🙂
Mä olen perheestä, jossa vanhemmat on lukeneet paljon. Sen lukemisen taidon on myös minun lisäkseni omaksunut siskoni myös. Mulla on taustalla laaja kategoria luettuja kirjota ihan romanttisesta saippuasta, tieteiskirjallisuuteen, dekkareihin ja fantasiaan. Mulla on joskus ollut kohtalaisen lukihäiriö, nykyään kirjoitusvirheet on lähinnä huolimattomuutta. 🙂 Tarpeeksi monta kirjaa kun lukee ja vielä innostuu kaikenlaisesta kirjoittamisesta äidinkielen kirjoitustöiden ja esitelmien lisäksi, niin siinä se lukihäiriö joutui mun kohdallani taittumaan. Mun ajatus toki juoksee edelleen liian nopeasti verrattuna siihen, mitä ehdin tekstiä tuottamaan.
Mä halusin joskus olla myös kirjailija, en vain koskaan ole saanut mitään loppuun saakka. 😀 Kaikki jää puolitiehen, ajatuksia mulla on ollut paljon ja ihmiset on tykänneet lukea mun kyhäelmiä ja toivoneet niihin jatkoa, mutta mielenkiinto lopahtaa siinä viimeistään kuudenkymmenen kirjoitetun sivun kohdalla ihan kokonaan. 😀 Jos mä saisin kirjan ulos, niin olisiko sillä edes myyntiä? Mä tykkään käyttää kirjoituksissani paljon kummallista metafooraa ja mustaakin mustempaa kieroutunutta huumoria. Sitäpaitsi kirjoittaminen mun kohdalla vaatii myös inspiraation ja mä oon liian realisti ja maan pinnalla siihen, että voisin elää luomisentuskassa ja riutua siinä odoitellen ovesta kaikenmaailman muusia ja muita. 🙂
Yksi kirjoittajan ominaispiirre mussa on hyvin vahva, mä tarkkailen ihmisiä ja analysoin persoonia. Junassa ja bussissa matkustaessa mä mietin, mihin ne ihmiset on menossa ja mistä ne on tulossa, missä ne asuu ja minkälaista elämää ne elää. Ja mielikuvituksessa taivas on aina vain rajana. 🙂
Mutta nyt blogista toisenlaisen kirjoittelun pariin. 🙂
-M-