Lueskelen työmatkoilla Metro-lehteä. Tämän päivän kolumni oli otsikolla: Parisuhde, mitä se on? Ja se on luettavissa kokonaan TÄÄLTÄ Kolumnin on kirjoittanut Larry Neil.
Olen jo pitkään ihmetellyt nykyihmisen suhtautumista parisuhteeseen ja kumppanuuteen. Tämän asian suhteen kaikki tavoittelevat täydellisyyttä ja ikuista täydellä liekillä palavaa onnellisuuden tunnetta.
Mä olen ihmetellyt samaa. Hyvään parisuhteeseen kuuluu kahden ihmisen yhdessä jakama arki ja kuten me kaikki tiedämme, ei arki ole pelkkää juhlaa. Parisuhteessa on kaksi ihmistä, joiden arki osittain sekoittuu keskenään ja työssäkäyvät ihmiset elää myös omaa arkeaan. Ei kukaan jaksa tai edes kykene ylläpitämään ”täydellä liekillä palavaa onnentunnetta”. Ei kukaan ole onnenhekumassa kokoaikaa, miten sitä voidaan edes vaatia suhteelta?
Parisuhde on likaisia vaatteita paikoissa, minne likaiset vaatteet ei kuulu. Parisuhde on petaamaton vuode tai pesemättömät pyykit. Parisuhde on myös sitä, että tekee toiselle ruokaa, kun toinen tulee väsyneenä töistä. Parisuhde on toisen ihmisen huomioimista, läsnäolemista ja ennen kaikkea sitä, että toiselle osapuolelle annetaan myös tilaa ja aikaa toteuttaa itseään.
Ennen vanhaan suhteissa oli varmasti aivan samat ongelmat kuin nykyään. Ehkäpä jopa enemmän. Mutta yhteen asiaan saattoi lähes aina luottaa, siihen että parisuhde säilyy. Se jos mikä tuo ihmiselle itsevarmuutta ja hyvää oloa, kun tietää että aina toinen odottaa kotona. Se tunne, että joku uskoo sinuun ja tukee sinua, luo itsevarmuutta toteuttaa itseään ja kestää nämä elämän hankalatkin puolet.
Voiko nykypäivänä sanoa, että suhteet oikeasti kestää kaikki myötä- ja vastamäet ja onko ero oikea ratkaisu ja jos on niin mikä on yleisesti hyväksyttävä syy? Parisuhdetta pitää vaalia ja se on aina kahden kauppa. Parisuhde ei ole toisen ihmisen päässään luoman illuusion ruumiillistuma, jos niin kuvittelee, niin ei se mikään ihme ole, että suhteet jostain syystä kaatuu.
Nykyään haaveillaan kiiltokuvaelämästä ja siitä, että kaikki muut on kateellisia juuri SUN suhteesta, koska se on ulospäin niin täydellinen. Mutta kiiltokuvan ajanmyötä haurastuu ja rapisee pois.
Mutta jos suhde on aito ja sen jakaa kaksi aitoa ihmistä, jotka on aidosti kiinni tässä todellisuudessa, niin mä väitän, että ne elämän hankalatkin puolet kestetään yhdessä. Se, että joku uskoo ja kannustaa ja ennen kaikkea hyväksyy sellaisena, kun on on oikeasti parempaa, kuin jatkuva muiden vakuuttelu siitä, että oma suhde on täydellinen.
Mitä se sellainen yyberonnellisuus edes olisi? Jatkuvaa imelyyttä kuin suoraan kaunareiden naimisiiin menon kohtauksista? Tai kuin kuuluisa kohtaus Tuulen viemää -kirjasta? Kuinka kauan sitäkään jaksaisi ja tekisikö se onnettomaksi, jolloin jatkettaisiin yyberonnellisuuden metsästystä.
Nyt kysyn, että mikä meissä täyspäisissä ihmisissä on, että kuvitellaan kaiken olevan, kuin rakkausromaaneissa. Naimisissaolemisen autuus? Liiallinen onnen tavoittelu tekee meistä onnettomia, koska faktaahan on se, ettei me koskaan voida saavuttaa sellaista onnea kuin Harlekiini-kioskivihkoissa tai saippuasarjoissa. Koska ne on fiktiota ja sitäpaitsi, näyttelijöille maksetaan siitä, että ne näyttelee imeliä. Mä luulen, että munkin mies voisi leikkiä tosi imelää tyyppiä, jos hinnoista sovittaisiin. Mutta jos siitä maksettaisiin, siitä tulisi työ ja kuka oikeasti jaksaa edes sitä siirapin valumista seinillä 24/7/365? – Ei kukaan!
Miksi ei voitaisi hyväksyä ja uskoa, että ihmiselämään kuuluu huonot fiilikset, aina ei jaksa toisen naama kiinnostaa, joskus tekisi varmaan mieli vähän huutaakin sille. Joskus sen kaikki piirteet ärsyttävät ja tekisi mieli lähteä toiselle puolelle maapalloa ettei siihen vahingossakaan törmää.
Väitän, että yhdessä toisen kanssa meillä kaikilla olisi paljon mukavampaa, eikä se työmatkakaan tuntuisi niin masentavalta, kun on jotain odotettavaa iltapäivältä, jotain muuta kuin yksin sohvalla tietokoneen tuijottamista.
Mullakin on huonija fiiliksiä, miksi niitä ei voisi olla toisellakin osapuolella? Ja jos on samaan aikaan huonoja fiiliksiä, niin eiköhän se johda mahdollisiin konflikteihin. Mutta konflikteissakin on puolensa, jos sen voi tehdä turvallisesti. Se toinen hyväksyy vaikka olisi minkälainen Ärjy vain. Ainakin sitten kun rauhoittuu. Kaikkien ihmisten naama pännii joskus ja pidemmällä juoksulla tosi varmasti sen naama, jonka kanssa elämänsä on päättänyt jakaa. Mutta ärsyttävyydestään huolimatta olet varmasti jostain ihan oikeasta syystä päättänyt jakaa sen naaman kanssa elämäsi, muista se syy, kun kiukuttaa. 🙂
Arvosta sitä ihmistä, joka sun rinnallasi on hyväksyen sut sellaisena, kuin olet. Eihän kukaan meistä ole täydellinen ihminen.
-M-