Mä olen perjantaista saakka pohtinut ihmisyyttä. Mun työssäni kyseinen asia kuitenkin on läsnä joka ikinen päivä, toisinaan sitä vain alkaa ajattelemaan ihan tosissaan ja jos ei ajattelisi, niin oma kehitys jäisi puolitiehen. Perjantaina koulutuspäivillä juteltiin työkaverin kanssa kehitysvammaisuudesta ja Hän sanoi mielestäni viisaasti: ”Se on niin, että pitää nähdä ihminen ja persoona vamman takana ja kun siihen pystyy, niin se työ on helpompaa.” Tästä sitten siirryin pohtimaan asiaa pienessä päässäni… Sovelsin tätä ajatusta mielenterveysongelmiin, jotka on monella asiakkaalla hallitseva piirre. Kun ongelman takaa löytyy persoona, niin mun on helpompi työstää persoonaa ja nähdä ihminen ongelman takana.
Mun kaveripiiriin kuuluu myös monenlaisia ihmisiä suurine ja vähemmän suurine ongelmineen. Enhän mä heitäkään näe ongelmina, vaan ihmisinä, yksilöinä ja persoonina.
Aika usein töissä mä joudun muistuttamaan asiakkaita siitä, että minäkin olen vain ihminen, etten suinkaan mikään yli-ihminen, jolla on loputon mahti ja elän täysin hyveellistä ja puhtoista elämää. 🙂 Usein muistutan asiakkaita siitä, että itsekin olen ollut nuori ja koetan sitä kautta yrittää ymmärtää ja jos en ymmärrä ihan täysin, niin toivon, että ihminen itse selventää minulle, mistä on kysymys. Ja ajatelkaa, kyn ymmärtää 8 tuntia päivässä, niin voi olla vähän väsynyt, kun tulee kotiin. Mun työ on sitä, että mä olen aidosti läsnä tilanteessa, sen ihmisen elämässä ja siinä hetkessä. Mä en voi kuunnella puolella korvalla ja ajatella omiani, koska se näkyy heti toiselle osapuolelle, mikäli olen jossain muualla, kuin siinä hetkessä. Ja kun koettaa ymmärtää päivästä toiseen ihmisiä ja välillä omasta mielestään jäätävää tyhmyyttä tai suoranaista hulluutta, niin voin kertoa, etten ole sitä helpointa pestiä itselleni valinnut. 😉
Mä koen olevani onnekas ihminen, koska mulla on paljon ystäviä. Ihmisiä, joita kiinnostaa se mitä mulle kuuluu ja jotka haluavat oikeasti kuulla vastauksen. Sama pätee toisinpäin. Jos mä kysyn ystävältä, että mitä kuuluu, niin en mä oikeasti halua kuulla sitä: ”Ihan jees” – mutinaa, vaan sen raadollisen totuuden, mikäli ihminen haluaa sen kertoa. Mä haluan kuulla ilot ja surut. Kun mä olen aidosti läsnä läheisten elämässä, niin läheiset on aidosti läsnä mun elämässä. Tai niin ma ainakin haluan uskoa. 🙂
Mä olen itse joutunut kokemaan viime aikoina aika paljon ja se on ollut hyvin kasvattava kokemus, siis sen lisäksi, että olen lihonut 10 kiloa, niin katselen maailmaa eri silmin (pallosilmin). Kun sairastuin, moni ovi meni kiinni ja moni leikkii kiiltokuvakaveria. ”Nähdään joskus”, ne sanoo ja koskaan ei nähdä. En mä halua semmoisia pinnallisia ystävyyssuhteita. Mä haluan mielummin olla niiden kanssa, joita oikeasti kiinnostaa ja jotka haluaa nähdä joskus ja tulee käymään. Miksi sanotaan, että pitäisi nähdä ja koskaan ei tulla, vaikka kutsutaan? Miksi sanoa, että nähdään ja ikinä ei nähdä? Mutta, mitä kiiltokuvista, kun on jotain aitoa?
Mutta ne ihmiset, joita näin esimerkiksi viime viikonloppuna 80-luvun bileissä on niitä, jotka on todellisia ystäviä. Koska se on ystävyyden merkki, että kysytään mitä kuuluu ja halutaan oikeasti kuulla vastaus. 🙂 On teitä tarkeitä muitakin, jopa kaukana maailmalla, jotka on tärkeitä ja lähempänäkin. 🙂
Kiitos ystävät! <3
-M-