Väsynyt juoksemaan lääkärissä

Olin tänään Meilahdessa Ortoptistin juttusilla, eli suomeksi lasten karsastusosastolla silmäleikkauksen jälkeisellä ja sitä edeltävällä kaynnillä. Sentään kaksi asiaa on saatu ynnättyä yhteen, ettei ihan joka päivä tarvitse ravata Meilahden sairaalassa.

Ortoptisti teki kaikenmoisia testejä ja havaittiin, että karsastuksen taso on lieventynyt huomattavasti ja silmät liikkuvat vapaasti, joten Basedowin tauti ei enää ole niin raju, kuin se oli lähtötilanteessa. Näkö on parantunut ja ohimennessä myös hajataitto on korjaantunut. Menkää ja tietäkää, että mistä se sitten todellisuudessa johtuu. Mutta hämmentyneitä oltiin molemmat. Välttämättä en tule edes tarvitsemaan prismoja silmälaseihini kaksoiskuvien ja karsastuksen korjaamiseksi, mikäli seuraava silmäleikkaus menee, niin kuin on suunniteltu.

Mutta… Mä olen väsynyt ja totaalisen kyllästynyt tähän lääkäreissä kerran tai kaksi viikossa ravaamiseen. Se on kiva, että hoidetaan ja tutkitaan kunnolla, mutta lääkärissä ja tutkimuksissa ravaaminen on ainakin omalla kohdallani henkisesti raskaampaa, kuin itse sairastaminen, puhumattakaan hoidoista ja lääkityksistä. Jatkuvaa säätämistä kaikki. Kroppa ei tunnu kerkeävän edes mukaan kunnolla, kun taas edessä on jokin hoito. Todellisuudessa elimistö ei toivu leikkauksista muutamassa kuukaudessakaan, vaan vie noin vuoden ennen kuin kaikki on kondiksessa. Puhumattakaan siitä, mitä kortisoni tekee kropalle ja kauan siitä kaikesta menee toipua. Mun elimistö on ollut stressitilassa ties kuin kauan saamatta stabiloitua rauhassa. Sanotaanko suoraan, että pikkuisen vituttaa.

Nyt monet hoitoa vailla olevat pitkäaikaissairaat ovat äärimmäsen närkästyneitä, kun mä olen niitä harvoja, jotka saa hoitoa ja täydellä teholla. Mun pitäisi olla kiitollinen ja lakata valittamasta ja ottaa kaikkise hyöty irti minkä vaan saa. Joopajoo. Ei munkaan kanssa oltaisi näin nopeita oltu, ellei siinä olisi oikeasti ollut pikkuisen kiire ennaltaehkaistä mun kuolemaa nuorena ja pelastaa näkökyky. Ja se, että mut on leikattu kilpirauhassairauden takia jo kaksi kertaa ja puolen vuoden sisään tulee vielä kolmas leikkaus. Ja leikkaukset on pientä siihen, mitä toi kortisoni tekee. Kun tää koko Basedow-sotku aikanaan on historiaa, niin mä välttelen kortisonia viimeiseen saakka. Sitten mua on magneettikuvattu, TT-kuvattu, otettu verikokeita noin kahden viikon välein, röntgeneitä on ollut useampi, virtsakokeita on otettu ja vaikka mitä. Puhelinta on pakko pitää kokoajan hollilla, koska ei voi tietää milloin lääkäri soittaa ja kertoo tuloksia ja ennen kaikke mitä tuloksia ja koskaan ei tiedä milloin tulee kirjeitä kotiin ja milloin on seuraava lääkäriaika ja mitä ikinä… Mun elämä menee tasan sen mukaan, mitä Meilahden endokrinologi(t), silmälääkäri, korvalääkäri tai ortoptisti sanoo. Mä en pysty suunnittelemaan viikkoa pidemmälle mitään ja itseasiassa sitäkään ei kannata suunnitella. Tänään Meilahdesta tuli pikakirje, että sinne naamapolille maanantaina klo:9.00. Kiva kiitos… Ei mulla muuta tekemistä olisi ollutkaan.

Mulla on kaikesta huolimatta vain yksi tavoite ja se on se, että mä tulen olemaan ja tulen näyttämään terveeltä. Mä haluan sitä ihan oikeasti ja siksi mä jaksan tätä tyhmää spedeilyä sairauteni kanssa. Koska mua ei pelota, mua turhauttaa. Tiedättekö kuinka monta kertaa mulle on luvattu, että tämä hoito auttaa varmasti, mutta siltikin on ihan hirveä savotta edessä, puhumattakaan siitä, mitä on käynyt läpi.
Mua sattuu joka ikinen päivä yhteen tai useampaan kohtaan kropassa, mun raajat puutuu, mun ohimot on loppu elämän tunnottomat, mun nivelet ja lihakset kipeytyy, mä kramppaan toistakymmentä kertaa päivässä äärimmäisen kivuliaasti, mun pää on lähestulkoon aina kipeä, koska silmät on vähän kummalliset, en pysty nukkumaan kunnolla ja tästä johtuen hortoilen menemään näyttäen lihavalta zombielta. Kyllä, mä käyn töissä. Mutta mä pyydän, rukoilen ja melkeimpä anelen ymmärrystä sille, jos mua ei kiinnosta kenenkään muun terveydelliset ongelmat. Mä olen itsekin rikki. Ja ihan lähipiiriinkin mahtuu tällä hetkellä terveysongelmia ja huolia, en mä jaksa sen päälle enää kuunnella avautumista muiden krempoista. Toivon ymmärrystä.

Tänään käytiin miehen ja parhaan ystävän kanssa kirpputorilla. Turvahtanut kroppani pitää saada housuihin jotka mahtuu päälle ja sain hintaan 15€ kolmet hienot ja hyvinistuvat farkut. 🙂 Ei siis huono diili ollenkaan. 🙂 Myös miehen tyttären Me&I – vaatteet saatiin haettua postista. Luulenpa, että meille tulee onnellinen pieni tyttö viikonloppukylään lauantaina. 🙂

-M-

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *