Voihan keskiviikko

Herätyskello soittaa ilmoittaakseen keskiviikkoaamun koittaneeksi. Pakko nousta ylös, en saa juoda, enkä ottaa aamulääkkeitä, olen paastonnut kaksitoista tuntia.

Lampsin bussipysäkille, kuski vastaa kohteliaasti huomenen toivotukseeni, istun bussiin ja matka kohti sairaalaa ja laboratoriota voi alkaa. Kuski kyselee reittiohjeita matkustajilta, ei ilmeisesti osaa reittiä. Siinä vaiheessa alkaa jo vähän jännittää ja unohdan nälkäni ja janoni.
Kuski ajaa hutiin ja joutuu tekemään käännöksen, mikä aiheuttaa melkein vaaratilanteen, se oli niitä kuuluisia läheltäpiti – tilanteita. En voi sanoa ainakaan enää, että väsyttäisi, olen täysin skarppina. Pokka ei tosin enää montaakaan pysäkinväliä kestänyt, vaan päätin kävellä vähän pidemmän matkan, jotta rauhoittuisin.

Sairaalanmäki, addrenaliini ja tuskainen olo lyö melkein keuhkot lukkoon, mutta pääsen kuitenkin sairaalaan ja jonottelemaan labraan. Vuoronumeroa ottaessani vanha herrasmies tiuskaisee minulle kovaan ääneen: ”Sinä olet nuori ja joudat odottelemaan, minä haluan tuon numeron!” Käännyn katsomaan kiukkuista herraa lappu kädessäni ja tuumaan kohtuuttoman kovaan ääneen: ”Minä en jouda odottelemaan, sillä minun pitää mennä töihin, jotta SINUN eläkkeesi saadaan maksettua!” Herra katsoo minua suu auki, pyytää anteeksi ja ottaa kiltisti jälkeeni lapun.
Mulle ei edes vanhat sedät tule aamulla kiukuttelemaan, ainakaan sen jälkeen, kun olen joutunut paastoamaan, ollut melkein kolarissa ja joutunut raahaamaan itseni sairaan aikaisin aamulla paikalle saamatta aamukahvia.
Istahdan odottelemaan paikalleni ja vierustoverini, täysin tuntematon vanha nainen taputtaa hartiaani ja toteaa hiljaa: ”Onneksi osaat pitää puolesi, se on nykypäivänä hyvä taito.” Hymyilen rouvalle.

Pääsen kokeisiin. Kuusi putkea verta. Ainakin kilpirauhaskoeputkilo näyttää tutulle, sokeriarvoputkilo myös. Munuaiskokeet taisi mennä tuohon lilaan ja tuossa taitaa sitten olla verenkuvaputelit. Ajattelen, mutten kysy hoitajalta mitään, saanhan tiedon lääkäriltä.

Soitan miehelle labrojen jälkeen, luulen jättäneeni työavaimet kotiin ja puhelun aikana löydän ne taskustani, kerron aamustani, mutta mies on aika uninen eikä varmasti ymmärtänyt puheistani puoliakaan. 🙂

Ostan kanttiinista kahvin, lampsin bussipysäkille odottamaan bussia ja siitä sitten matka kohti työpaikkaa alkaa. Töihin pääsin onneksi mukavasti. Sitten alkoikin härdelli ja loppujenlopuksi kohtasin asian, jonka olisin halunut jättää kohtaamatta.

Kun aamupuolisko päivästä on ollut tämän kaltainen, niin en tiedä haluanko nähdä, mitä iltapäivä tuo tullessaan. Pakkohan ne kortit on kaksoa.

-M-

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *